Loppusyksy on hyvää aikaa klementiineille (niitä saa lähikaupasta könttäalennuksella), mutta ei Klementiinille. Tämän hedelmän työpäivät ovat hajonneet niin epämääräisiksi, että tässä on jo harkittu Yrityksen tulosvastuujohtajan palkkaamista henkilökohtaiseksi lifestyle-traineriksi. Ja miksi pitää sataa mustaa vettä aamusta iltaan ja illasta aamuun?
Politiikan tekemisessä unohtuu joskus pieniä materiaalisia asioita, niin kuin sää (esimerkiksi Asunnottomien yönä satoi, mikä vaikutti tapahtuman hienoiseen flopahtamiseen). On muitakin sosiaalisia ja käytännöllisiä seikkoja, jotka jätetään liian vähälle huomiolle: huomio, keskittymiskyky, nälkä, jano, nautinto, mielenkiinto, passiivinen vastarinta, epämääräinen pakeneminen. On puhuttu molekulaarisesta vallankumouksesta ja mikrotaisteluista, mutta ei tarpeeksi suoraan. Pienet asiat vaikuttavat, käytettiin niistä mitä termejä tahansa.
Otan esimerkiksi poliittiset tekstit. Liian usein unohdetaan klassikoiden lyhyys. Machiavellin Ruhtinas, Moren Utopia ja Rousseaun Yhteiskuntasopimuksesta ovat äärimmäisen lyhyitä ja tiiviitä. Siksi ne ovat vaikuttaneet niin paljon. Tai Spinoza ja hänen propositionsa. Tarvittaisiin enemmän, tai siis vähemmän, tiivistä ja lyhyttä tekstiä. Haistakaa paska, teoriamoralistit, mutta väen ei tule luettua pitkiä juttuja. Ei ainakaan netistä. Megafonin, tai siis Suomen, itsenäisyyspäivänä julkaistava myyttinen kolmosnumerokin taitaa olla paisunut sellaiseksi mötköksi, että sillä tulee olemaan noin viisi lukijaa - mutta kuten on sanottu, ainakin pelote-efekti on taattu. Oikeastaan poliittisille teoriateksteille pitäisi asettaa pituusrajoitus, ellei kyse ole ns. suuresta kertomuksesta.
Sitten on mainostus ja kommunikointi. Liian usein väännetään yötä päivää tekstiä, joka sitten laitetaan jonnekin ja jäädään odottamaan, että "jotain tapahtuu". On taidettu ottaa liian vakavasti Deleuzen antikommunikatiivinen eetos. Se koski liberaalia rationaalista puuhastelukeskustelua, joka teeskenteli kohtelevansa osallistujia tasa-arvoisesti. Se ei koskenut viestintää sinänsä, Deleuzehan oli semiootikko, joskin materialistinen. Miksi muka kirjoittaa jos ei halua tuottaa efektejä? On tietysti muutakin viestintää kuin kirjoittaminen. Takavuosina suurehkoilta yliopistovaltauksilta saatettiin heittää pois yksittäisiä toimittajia - kivaa, mutta huonoa taktikointia. Jos haluaa enemmän vaikutusta julkisuuden kautta, sen ei tarvitse tarkoittaa loputonta "uskottavuudesta" huolehtimista tai maltillisuutta. Ehkä aktivistien pitäisi kuitenkin lukea pari bisnesopasta?
Parhaiten taidetaan muistaa pienet nautinnot (päihteet, seksi ja rap tietenkin) ja mielenkiintoa ruokkivat eleet. Eivät ihmiset jaksa tehdä politiikkaa, tai paljon mitään muutakaan, velvollisuudesta ja moraalisuudesta, vaan tapahtumien kulun jatkuminen vaatii mielenkiintoista nautintojen kenttää. Vasemmistolaisuus on hedonismia, siksi se on niin hyvää! Vielä kun puolue tajuaisi tämän.
Tärkeimmät matalan tason prosessit liittyvät kuitenkin jäytämiseen. Esimerkiksi yksi Immateriaalitalous-kirjan tekijöistä puhui eilen hyvin siitä, miten yksittäiset piraatit jäytävät tekijänoikeuksia (käytännössä suurten yhtiöiden monopoliasemaa). Nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän perusta murenee huimaa vauhtia piraattiparvien voimasta; maksuttoman kaman letkuttaminen on jo sukupolvikokemus. Mitä muita esimerkkejä on?
Jäytäminen on hyvää ja hienoa. Jäytäjät pitäisi vain kytkeä yhteen, politisoida ja organisoida. Ei tietenkään totalisoida: Leviathanit täytyy tappaa jo poikasina. Mutta pienien, kauniiden asioiden lisäksi tarvitaan edelleen suuria kertomuksia. Commonwealthin petettyä odotamme kolmatta Megafonia. Jäy jäy!
Tähänkin blogiin kommentoidaan aina välillä, että "suurin osa suomalaisista kuuluu keskiluokkaan". Mikä on keskiluokka, missä sitä näkee ja miten siihen pääsee? Koostuuko se yksilöistä? Mikä on keskiluokan asema tuotantoprosessissa? Onko työllä tai omaisuudella väliä?
Joskus sanottiin että työväki tuotti ja kapitalistit vain kiskoivat tuotannosta lisäarvoa ja vuokraa. Mihin tässä kuviossa mahtuu keskiluokka? Suurimman osan "meistä" pitäisi kuulua tähän luokkaan. Onko "sitä" edes olemassa?
Jatkuva keskiluokkaistumisen hokeminen ja samanaikainen kyvyttömyys määritellä keskiluokkaa kertovat käsitteen hämäryydestä. Sekavuus johtuu osittain erilaisten luokkakäsitysten sotkemisesta.
Yksi tapa hahmottaa luokat on käyttää kulttuuria, kulutusvalintoja, asennetta ja tyyliä yksilön luokka-aseman osoittimena. Tämä on usein arkipuheen näkökulma luokkasuhteisiin: jos sä olet vähän vanhempi, niin sä olet keskiluokkainen kun ajat yksityisautolla, tavoittelet omakoti- tai rivitaloa Espoosta, poltat pikkusikareita; jos sä olet nuorempi, niin sä olet keskiluokkainen kun tykkäät istua viikonloppuna kotona miettimässä sisustusvalintoja, jne.
Wikipedian määritelmät "keskiluokka käsittää yhteiskunnassa henkilöt, joilla on jonkin verran taloudellista liikkumavaraa, mutta ei yksilöinä vaikutusvaltaa" ja "keskiluokkaan luetaan usein yrittäjät, korkeakoulutetut, virkamiehet ja ammattitaitoiset työläiset" auttavat tarkentamaan tämän luokkanäkemyksen taustaoletuksia. Niiden mukaan
* luokat ovat ryhmiä;
* luokkaryhmät koostuvat yksilöistä;
* yksilön luokka-aseman osoittimena voidaan käyttää esimerkiksi ammattia, tuloja, elämäntapaa yms.
On myös toinen tapa käsittää luokat. Luokka voidaan hahmottaa yksilökokoelman sijaan yhteiskunnallisena suhteena, joka läpäisee yksilöt eri tavoilla. Yksilössä voi siis olla osa työläistä ja osa kapitalistia: työn ja pääoman ristiriita tunkeutuu yksilön sisään. Luokkateeseissään Richard Gunn tätä "marxilaiseksi" luokkakäsitykseksi.
On siis kaksi perustavasti eroavaa luokkakäsitystä:
1. Sosiologinen käsitys: luokat ovat yksilöistä koostuvia ryhmiä tai "paikkoja" ja niitä tarkastellaan tietyllä hetkellä (synkronisesti, staattisesti). Uusia luokkakerroksia voidaan periaatteessa lisätä loputtomasti toistensa väleihen.
2. "Marxilainen" käsitys: luokka on työn ja pääoman antagonistinen suhde. Ilman luokkataistelua ei ole luokkia. Luokkaristiriidat leikkaavat yksilöiden läpi ja elävät jatkuvasti.
Sosiologinen näkemys luokasta on kaikessa staattisuudessaan ja sovinnollisuudessaan oikeastaan kovin - porvarillinen. Mutta puhtaan gunnilais-marxilainen käsitys ei sekään tunnu uskottavalta. Olisi hölmöä kiistää keskiluokkaisuuden oleminen ilmiönä, koemmehan sen joka päivä ja jopa olemme monessa suhteessa "kulttuurikeskiluokkaisia": arvostamme tietynlaista puhtautta, haemme tiettyä henkilökohtaista tuottavuutta, laskelmoimme, istumme nytkin kotona miettimässä sisustusvalintoja jne. Jos keskiluokka ei ole varsinainen luokka, niin mikä se on?
Keskiluokka on työn ja pääoman rajapinnasta siinnyt hahmo tai syvälle ulottuva asennekulttuuri. Hahmo on tietenkin porvarin hahmo, jonka tunnusmerkkejä olen luetellut usein aikaisemmin: yksityisomaisuuden ehdoton arvostus, kyynisyys, negatiivinen aikakäsitys (aika resurssina), kyvyttömyys luoda ja samanaikainen kyky mukautua ja totella, tuonpuoleisuuden (työn "sitten aikanaan" tuomien palkintojen) tavoittelu, sekasortoisen luonnontilan pelko, alempiarvoisten kyykyttämisen tai orjuuden hyväksyminen, laskelmoivuus ja rationaalisuuden korostaminen.
Nyt voimme ymmärtää, miksi 20 vuoden ajan on hoettu, että "luokkia ei ole" tai "olemme kaikki keskiluokkaisia". Se johtuu porvarin hahmon leviämisestä kaikkialle yhteiskuntaan. Meistä lähes jokainen on jollain tavalla porvari; asenteemme ovat ainakin jollain tavoin laskelmoivia, kyynisiä ja tottelevaisia.
Keskiluokka on siis olemassa lähinnä rajapintana, kulttuurina ja porvarin hahmona, ja yhteiskuntaluokat täytyy käsittää ensisijaisesti suhdejärjestelmänä eikä kokoelmana yksilöitä. Vaikuttaako sekavalta? Eräässä Asuntotoiminnan varhaisessa tekstissä luokkaroolit ja luokka on määritelty pistämättömän selkeästi (joskin yhä "sosiologisesti"):
Kapitalistit eli he, jotka riistävät työntekijöiltä osan heidän työnsä tuotosta, eivät kykene ajattelemaan yhteiskunnan kehittämistä yhteisöllisesti koska he keskittyvät yksityisen pääoman kasaamiseen ja voittojen haalimiseen. Kapitalistisen luokan määritelmä on yksinkertaisesti; he, jotka elävät riiston tuotoilla. Palkkatuloillaan tai sosiaaliturvalla elävät ovat työläisiä. Yhteiskunnassamme on monia työläisiä, jotka ovat sijoittaneet osan säästyneistä palkkatuloistaan esimerkiksi yrityksien osakkeisiin tai eläkerahastoihin. Tämä ei kuitenkaan tee säästyneistä palkkatuloista pääomia, vaan kulutuksen siirtämistä eteenpäin, aivan samalla tavalla kuin laina [–].
Luokkamääritelmässä raja voidaan karkeasti vetää siihen kohtaan missä eletään pääoman tuottamilla koroilla. Emme missään nimessä halua vastakkainasettelua ns. ”keskiluokkaistuneiden” työläisten ja muiden työläisten välille. Aivan samalla tavalla kuin emme halua vastakkainasettelua työttömien ja työllistyneiden työläisten välille. Tästä syystä otamme haltuun vain oikeiden kapitalistien tai kaupungin omaisuutta.
Minusta tämä on juuri tällä hetkellä käypä määritelmä vasemmistolaisen politiikan käytännön tarpeisiin.
Koska luokkapuhe on tänä vuonna herättänyt erityisesti kaunosieluisten humanistien keskuudessa pelkoa ja inhoa, niin lisään vielä tarkennuksen: oli se sitten valitettavaa tai kehuttavaa, niin luokkataistelussa ei ensisijaisesti ole kyse työläisten mellakoinnista, jossa teurastettaisiin kapitalisteja (se olisi äärimmäisen vulgaari sosiologinen käsitys luokkataistelusta). Työläinen ja kapitalisti ovat valta- ja riistosuhteiden jatkuvasti rakentamia positioita. Luokkataistelu on näihin suhteisiin vaikuttamista.
Globaali eliitti lietsoo kansan keskuuteen kilpailua ja paniikkia selviytymisestä. Kansa raataa eliitin luomassa yhteiskunnassa ja rahajärjestelmässä tuottaen eliitille ruhtinaallista voittoa.
Vain eliitti voi hyvin tässä sairaassa yhteiskunnasssa, jossa yhteisö on hajotettu ja naapureista on tullut vihollisia.
Egon Friedell kirjoittaa keskiajan loppumisesta näin:
ihminen, joka niin paljosta pahasta ja ristiriitaisesta oli joutunut ymmälle nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden, hoippuroi kauhistuneena sinne tänne ja etsi jotakin kestävää. Vakavat vetäytyivät kokonaan Jumalansa ja kirkkonsa turviin, paastosivat, rukoilivat ja olivat katumusharjoituksissa. Kevytmieliset syöksyivät hillittömään maailmanelämään, avasivat himolle ja paheille kaikki padot ja tekivät elämästä mahdollisimman maukkaan hirtehisaterian. Monet odottivat viimeistä tuomiota. Kaikessa tässsä: pessimistisissä ja askeettisissa virtauksissa yhtä hyvin kuin epäterveen paisuneessa "elämänilossa", joka oli vain eräänlaista tuberkuloosiaistillisuutta ja vedenpaisumus-nautinnonhimoa, väräjää yleinen maailmanlopuntunnelma, joka julkilausuttuna tai julkilausumattomana, tietoisena tai tiedottomana läpitunkee ja vallitsee koko aikakautta. Ja ihmisen vaisto olikin täysin oikeassa: maailma todellakin hävisi. Siihenastinen maailma, tuo oudon ahdas ja kirkas, puhdas ja sekava, siivitetty ja sidottu keskiajan maailma vajosi voivotusten ja ukkosen jylinän kaikuessa ajan ja ikuisuuden synkkiin syvyyksiin, mistä se ei enää milloinkaan ole palaava.
Uuden ajan kulttuurihistoria I, s. 118-119
Viime vuosien suomalaisista räppilevyistä päätellen nyt on koittanut yhtä maukas maailmankriisi. Otetaan esimerkiksi Julma-Henrin kolmas julkaisu, Laineen Kasperin kanssa tehty Outo nauha.
"Jos ei se oo vielä selvinnyt, niin Henri ei usko lokeroihin", sanottiin Srjtnt-mixtapen viimeisessä biisissä. Se oli VIHJE tulevasta. Basso.fin keskustelun (ja youtube-kommenttien) perusteella kaikki fanit eivät oikein tajunneet sitä vaan valittavat, että uusi levy on liian outoa "musiikkia".
No, "syö pullaa pilvilinnoissa!" niin kuin Henri sanoo. Materialistinen räppi ottaa vapauden muuttaa ja muuttua. Levy vahvistaa Julmiksen asemaa yhtenä älykkäimmistä suomenkielisistä taiteilijoista. Egon Friedell tykkäisi!
Osa faneista valittaa, että maksoivat 16 euroa levystä, joka osoittautui uskottavan kallioräpin sijaan kokeelliseksi painajaiskuunnelmaksi. Voihan nyt sentään: kyllä kuluttajan pitäisi saada rehellisellä rahallaan tuote, jonka luuli saavansa. Siitähän Henri on aina räpännyt, ostamisesta ja kapitalismista. On ikävää, kun räppärin tavaramuodossa hankittu taidetuote osoittautuu yllättäväksi. Rahat takaisin!
Rottweiler sekoittuu puudeliin, vai miten se meni…
Etukäteen julkaistiin hälyä aiheuttanut ja Henrille varsin poikkeuksellinen "orgaaninen" biisi "Meitsi on matafaka". Oudolla nauhalla matafaka osoittautuu vakavaksi parodiaksi, jota kuunnellaan levyn kehystarinassa (musavideon päähenkilö on ilmeisesti yksi levyllä toistuvista hahmoista, koiraa ulkoiluttava Tiffany).
Kuunnelma kertoo maapallon tarinan muinaisista kaatosateista maapallon resetoimiseen asti. Ennen kuin maapallo resetoitiin, siellä nauhoitettiin "outo nauha", jonka me nyt kuulemme. Nauhan maailmaa hallitsee globaalin eliitin salaliitto, jota edustaa Megaturbo-niminen suuryhtiö - sloganinaan security for safe life.
Megaturbon kanssa-alaiset yrittävät menestyä keskusteluohjelmissa ("Jos olisit, kuka olisit?"), kilpailevat tosi-tv:ssä (Valion sponsoroima "Valioyksilö") ja kuuntelevat radiosta G-Unitin tuottamaa menestysmusiikkia:
I WAS SUCKING ON MY LOLLIPOP — / AND I HOP IN A CAR, CAR, CAR, A BIG ASS CAR
Not good. Is bad!
Pöyryyttäisin Henriä pienestä myöhästymisestä: osa levyn "satiirista" olisi osunut vielä täydellisemmin vuosi pari sitten. Tietysti voi ajatella, että nyt tosi-tv ja EENEERZII REIDOUSTEISSON ovat vielä syvempi osa arkeamme ja sitä kautta levy iskee lujempaa - alhaalta käsin, vöiden alle…
Ensimmäinen täysosuma on "Tuotantotehdas", joka esittelee hyvin nauhan yleisen tunnelman:
voit äänestää ja kysyä asiaa virastoista
joissa koulutetut ihmiset kyllä tietää tällaiset asiat
pakko se on jonkun laskut maksaa tai niitä ei makseta
emmie tiiä sie oot siinä ja mie oon tässä
otetaaha kahavit
Levyn päällä riippuu apokalyptinen tunnelma kuten Jontilla & Jodarokilla Uuden ajan avaruususkonnossa, mutta kajahtaneemmilla taustoilla ja ilman ufojuttuja. Henri ja Kasperi tavoittavat täsmälleen sen politiikan apokalyptisen ja transsendenttiin (salaliittoihin, Isoihin Subjekteihin, Toiseen) kurkottavan sävyn, jota vastaan Hardt ja Negri kirjoittavat Commonwealthin ensimmäisessä luvussa. Maailmanlopun fiiliksissä ei enää jakseta analysoida politiikkaa immanentisti, vaan vallan materiaalinen arkipäiväisyys peittyy uskoon Auktoriteetista, joka on vastuussa asioista.
Välillä Oudolla nauhalla mennään hitaammin ja ollaan krapulassa. Paranoia pahenee:
"AINA SAMA HOMMA!"
Seuraa huono parodiayritys G-Unitista ("Menestys") ja skittiä kalliopoliisista. "Nämä thaimaalaiset tässä sipsuttavat ylös alas Vaasan- ja Helsinginkatua ja minä tarkkailen heidän tiukkoja… tilanteitaan kuin haukka… vaanien vakoja, mistä saattaa hiiri hypätä ulos."
Ehdottomasti paras skitti levyllä on asekauppaa pyörittävän papin hillitön saarna "Sunnuntaiaamussa", jota ei valitettavasti löydy Youtubesta. Kuunnelmankin kannalta melko turhia ja litteitä ovat "Menestyksen" lisäksi ainakin "Kohtaus kadulla", "Tuotantotehdas 2" ja "Laineen apteekki". Mutta Megaturbon työhaastattelu korvaa ne kaikki:
Yhdeksän minuutin "biisi" on näytelmä itsessään. "Se pahvi, sillähän ei oo arvoa, mutta jos, niin, saisin liitettyä sen pahvin julkkiksen kasvoihin, ja sillä tavalla saisin luotua imagon, mielleyhtymän…"
Megaturbon esittelynauha wräppää levyn ideologian kauniisti:
Valtiot, maat, ne ovat vain suuria karsinoita, karsinoita, joissa me säilytämme tuotantoeläimiä, ihmisiä. Antamalla heille vapauden äänestää annamme heille illuusion - illuusion, että he voisivat asioihin vaikuttaa ja muuttaa maailmaa. Näin ei kuitenkaan tule käymään koskaan, koska me hallitsemme heidän mieltään.
Me voimme heitä heidän tietämättään muuttaa. [- -] Medialla voimme hallita yleistä mielipidettä. Suurin osa kansasta - tuotantoeläimistä - on idiootteja! [- -] He idiootit tuotantoeläimet heiluttivat lippujaan kun lähetimme heidän ajattelusta riisutut poikansa tappamaan rauhan puolesta!
Henri ja Kasper saavat plussaa vihollisen osoittamiseta, mutta tämän hedelmän puolesta illuminaattihöyryilyt olisi voinut jättää pois. Salaliittofiilistelyiden yleinen ongelma on poliitikan karkottaminen tuonne jonnekin: siellä, meidän ulottumattomissamme, on joku taho, joka on vastuussa kaikesta (mutta jolle me emme mahda mitään, pakko siis mennä tosi-tv:seen). Henrin Al-qaida Finlandilla korostama solidaarisuus ja vastarinnan tekeminen puuttuvat täysin. Enää henkilökohtaisesta helvetistä ei pääse edes ampumalla kansanedustajia naamaan, nyt ei voi muuta kuin ottaa kossua jotta ei olisi homo. Maailma koetaan niin sekavaksi ja epätoivoiseksi, että sen taustalle on pakko olettaa joku toimija, jota voi syyttää (ja totella).
Maailmanlopuntunnelmat eivät tietenkään synny tyhjästä: kokemuksena ne ovat totta. Tässä mielessä Henri ja Kasper ovat friedelliläisiä sairaita neroja, jotka tekevät aikansa aistimalla sen orgaanisen olemuksen mahdollisimman selkeästi ja vahvasti.
Jos joku matafaka vielä kehtaa väittää levyä huonoksi tai epämusiikilliseksi, niin kannattaa palata Frank Zappan ensimmäisiin ja viimeisiin levyihin. 1960-luvulla Zappa teki sellaisia avantgardekollaaseja kuin Lumpy Gravy ja Uncle Meat; 1990-luvulla Zappa julkaisi kahden levyn kokeellisen ääninäytelmän Civilization Phase III. Levyt ovat välillä sietämättömiä kuuntelukokemuksia, mutta nykyään niistä kirjoitetaan väitöskirjoja. Outo nauha ei konseptiltaan kalpene Zappan vieressä (biisien taustoja ei ehkä vielä kannata vertailla).
Fanit odottivat Al-qaida Finland kakkosta ja saivat sen. Julma-Henri on lukenut deleuzensa ja tietää, että aito toisto on eron tekemistä: Outo nauha toistaa Al-qaida Finlandin vallankumouksellisen ytimen ja juuri siksi se eroaa siitä.
Uskon, että myöhästymisestään huolimatta Oudolla nauhalla on Suomen skenessä mahdollisuus legendaksi.
Zappa teki elämänsä aikana yli 60 studiolevyä ja livet päälle. Emme tyydy vähempään Julma-Henkan kohdalla. GO HENRI!
