Vallankumouksen hedelmiä

Viikon aikana henkilökohtainen ja poliittinen ovat rinnastuneet. Paluu syyslukukauden kertosäkeisiin tempaisi ajan juuriltaan ja hajotti tekemisen eri suuntiin laajeneviin liikkeisiin: olisi matka Baltiaan, sosiaalisuuksia, muutama filosofian ja kirjallisuuden kurssi, kaksi seminaaria, sekalaisia järjestöjuttuja, muutama pieni zurnalistinen artikkeli ja muita asioita, joita pitäisi valmistella yhtä aikaa. Samaan aikaan toisaalla Georgian sota on irrottanut maaperästä yli 100 000 siviiliä ja viskannut heidät juurettomaan liikkeeseen ympäri Kaukasian alueita.

Molemmat tapahtumat liittyvät deterritorialisaatioon. Deterritorialisaatio on filosofian kuningaskäsite, ajattelun ruhtinaiden valtikka, koko maailmanhistorian avain ja suurin immateriaalinen rakkauteni.

Jos maailmankaikkeus pitäisi summata yhteen sanaan, se olisi deterritorialisaatio.

 

 

 

 

Mitä sitten on tämä kuuluisa "deterritorialisaatio"?

Se on rajoja irrottava ja niistä irtautuva prosessi, hajautumista ja hajoamista, pakenemista, virtaamista ulos ja pois, dekontekstualisoitumista, liikkuvaa muokkautumista, irtautumista ja siirtymistä alueelta ulos. Yhdessä reterritorialisaation kanssa se tarkoittaa uuteen kontekstiin yhdistämistä, kollaasin tekemistä. Antropologiassa se tarkoittaa ilmiön irtaantumista alueellisesta maaperästä.

Territorio on maa tai alue. Deterritorialisatio on siitä irtautumisen prosessi ja reterritorialisaatio on uuteen alueeseen kiinnittymistä. Deterritorialisaatiota seuraa aina reterritorialisaatio. Tähän on kuitenkin yksi poikkeus, nimittäin absoluuttinen deterritorialisaatio. Maailman (ja maailmankaikkeuden) historia kokonaisuutena on absoluuttisen deterritorialisaation prosessi: "kaaoksen valssi", irtautumisen ja laajenemisen pyörre.

 

Keppi on deterritorialisoitu oksa. Löytöretket deterritorialisoivat sivilisaatioita. Kopernikuksen myötä maa deterritorialisoitui liikkumattomasta keskipisteestä Maa-planeetaksi. Nykyään pakolais-, maahanmuuttaja- ja kulkurivirrat deterritorialisoivat nationalistisia valtioterritorioita; suhteellisuusteoria, kvanttifysiikka ja supersäieteoria deterritorialisoivat aikaa ja tilaa ja dekonstruktiiviset kulttuurivirtaukset deterritorialisoivat merkityksiä.

Pertti Lappalainen tavoittaa jotakin olennaista deterritorialisaatioprosessista puhuessaan ”objektin totaalisesta vallankumouksesta”: "objekti käännetään toisaalle sen alkuperäisistä päämääristä [deterritorialisaatio] ja kytketään se uuteen asiaan ja näin se määritellään uudelleen [reterritorialisaatio]" (Poliittisen tyylin taito, s. 169). Objektit siis vaihtavat roolia ja muuttuvat toisiksi objekteiksi tullessaan kollaasin tai sommitelman osaksi ("EU on deterritorialisoitujen valtioiden sommitelma").

Kapitalismi on Deleuzen ja Guattarin mukaan deterritorialisaation paradigmaattinen tapaus: se romuttaa hierarkioita ja instituutioita, tuhoaa kirkon ja valtion, purkaa koodeja ja vapauttaa virtoja, deterritorialisoi väkeä joustavaksi työvoimaksi, mutta silti reterritorialisoi kaiken – myös sitä vastustavat koodit –  aksiomaattiseen koneistoonsa, rahaan ja uusiin keinotekoisin yhteisöihin (kansakunta, spektaakkelin yleisö).

 

1900-luvulla historian deterritorialisaatioprosessi alkoi kiihtyä huimasti. Jukka Relander kuvailee tapahtumia:

Picasso vapautti maalauksen esittämään kohteen sijasta itseään, ja Schönberg vapautti musiikin tonaalisesta sävelasteikosta samanaikaisesti kun lyriikka vapautui loppusoinnuista. Maallistunut ihminen on vapautunut uskonnon lisäksi myös sen korvikkeeksi luodusta kansakunnasta. Sukupolvet vapautuvat edeltäjistään, yksilö velvoitteistaan ja yhteisö keskinäisestä lojaliteetista. Vapaudumme historiasta, vapaudumme itsestämme. Todellisuus vapautuu sisällöistä ja ihminen ihmisyydestä … Historia, kuten Spengler ennakoi, on muuttumassa merkityksettömäksi. Tarpeisiinsa sopeuttava, joustoihin kehottava ja jatkuvaan muutokseen kutsuva talous irrottaa ihmisiä vanhoista kiinnikkeistään, omasta taustastaan ja kokemushistoriastaan … Identiteetit ovat liikkeessä ja niitä neuvotellaan uusiksi yhä uusissa pätkittyvissä suhteissa. (Ankkalinna ja lajien synty, s. 20, 22.)

Tulevaisuuskin deterritorialisoituu: "Samalla kun menneisyys jatkaa outoa katoaan, muuttuu tulevaisuus yhä utuisemmaksi ja ennakoimattomammaksi."

 

(Kts. aiheesta myös erään vallankumouksen hedelmän vanha Wikipedia-artikkeli)

Wiktionary: vulgaari tai vulgääri (adjektiivi)
  1. rahvaanomainen, kansanomainen, karkea, moukkamainen

"Vulgarism" (also called scurrility) derives from Latin vulgus, the "common folk", and has carried into English its original connotations linking it with the low and coarse motivations that were supposed to be natural to the commons, who were not moved by higher motives like fame for posterity and honor among peers — motives that were alleged to move the literate classes. Thus the concept of vulgarism carries cultural freight from the outset, and from some social and religious perspectives it does not genuinely exist, or — and perhaps this amounts to the same thing – ought not to exist. (Wikipedia)

 

Usein kuulee jotakin suuntausta nimitettävän vulgaariksi.

• Vulgaarimarxismissa talous määrää kaikkea muuta ja muu on vain toissijaista pintaa.

• Vulgaarinietzscheläisyys pilkkaa kristillistä moraalia ja ylistää aristokraattisten hyveiden voimaa.

• Vulgaarideleuzelaisuuden motto kuuluu erään arvostelun mukaan: everything-is-power-and-we-must-fight-the-forces-of-ressentiment.

Asiassa on kaksi mielenkiintoista juttua. Ensinnäkin jotakin aatetta vulgaariksi kutsuva puolustaa yleensä jotain "hienostuneempaa" ja "oikeampaa" versiota samasta aatteesta. Toiseksi vulgaariksi nimittelyllä halutaan usein peittää sitä, että puolustettu eliittiversio on itse asiassa samanlainen kuin vulgaariksi haukuttu, mutta siinä asioita lähestytään eri perspektiivistä.

Ensin mainittu on ongelma sikäli, että se vihjaa aatteen "väärän" version olevan tyhmien rahvaiden massojen keksintöä, kun taas "oikea" versio olisi sivistyneen eliitin jalostama timantti.

Toiseksi mainittu on vielä suurempi ongelma, koska peittäessään vulgaarit elementtinsä jokin aate tai liike peittää samalla sitä liikuttavan eetoksen, joka on sen olemassaolon ja menestyksen ehto.

Vielä täytyy muistaa sekin, että aikoinaan vulgaariksi nimitettiin sitä, mitä pelättiin poliittisessa, teologisessa tai moraalisessa mielessä. Esimerkiksi materialismi oli 1700-luvulla joissain piireissä välttämättä "vulgaarimaterialismia": totta kai materia liittyi alempiin sosiaaliluokkiin, niistähän puuttui kaikki henkevä…

 

"Vulgaarimarxismi" on jo käsitteenä ristiriitainen. Mitähän marxismin pitäisi olla, jos ei "kansanomaisten" liike? Pitäisikö sen ehkä olla eliittimäisen etujoukon liike? Sekö olisi sivistynyttä marxismia?

Sitä paitsi marxismin elinvoimaisimpia uudistuksia ovat tuottaneet italialaisen autonomian perilliset, jotka nimen omaan vannovat rahvaan (multitudo, "moneus", "väki" tai "rahvas") nimiin.

Ja mitä marxismia sellainen ei-vulgaari marxismi olisi, jossa talous ei jotenkin olisi keskeinen. Täytyy vain ottaa huomioon, että talous muuttuu luokkataistelun edetessä ja että nykytaloudessa tärkeimmät resurssit ovat immateriaalisia, tuotantovoimat kielellisiä, digitaalisia ja affektiivisia, kulttuuri talouden ydinaluetta jne.

Vulgaarinietzscheläisyyden käsitettä ei edes tarvitse purkaa: aristokraattisten hyveiden vaaliminen voi tuskin olla kovin vulgaaria.

 

Entä kolmas tapaus? Tietyn deleuzelaisen virran nietzscheläistä aktivistieetosta vulgaariksi pilkkaava filosofinen filosofi sortuu hurskasteluun. Filosofinen filosofi on oikeassa siinä, että Deleuzen kestävimmät filosofiset filosofiteesit liittyvät luultavasti kantilaisuuden ongelmiin, transsendentaaliseen empirismiin ja "ajattelun kuvaan", eivät vasemmistolaisten sloganien tai organisaatiomuotojen innovaatioihin. Filosofinen filosofi kuitenkin unohtaa, että Deleuzen tutkimuksia motivoi antiautoritaarinen eetos, joka nyt sattuu olemaan nietzscheläinen. Deleuze ei toki rajoitu siihen, mutta sen kieltäminen vesittää samalla Deleuzen filosofisten teosten radikaaliuden.

 

Johtopäätös: vulgaari on suuntauksen moottori ja tuottava perusta, ja siksi vulgaarin kieltäminen johtaa koko suuntauksen jähmettymiseen. Vulgaariin ei kuitenkaan pidä jäädä jumiin. Sen välttämättömyys täytyy vain myöntää.

Nietzsche nimittäin kirjoitti lähinnä aforistisia katkelmia. Esimerkiksi Hyvän ja pahan tuolla puolen on 296 postauksesta koostuva kokoelma. Monimielisyys, naamiot, leikit, roolit, suuntautuminen estetiikkaan, epäjatkuvuus, nopeus, hajanaisuus, impressionismi, paperilapputyyli ja yksityiskohtiin zoomailu integroivat Nietzschen kiinteästi nykyiseen blogosfääriin.

Ehkä juuri aforismi on se, mikä yhdistää Nietzscheä ja bloggaajia.

 

Deleuzen kuuluisan muotoilun mukaan nietzscheläinen aforismi on "autiomaa, jossa voimat leikkivät". Aforismi avaa taistelukentän, jolla kulloinkin hallitseva voima määrittää aforismin mielen. Aforismin mieli määrittyy maailmassa virtaavien voimien suhteista toisiinsa. Aforismissa ei itsessään ole mieltä, vaan siihen täytyy lisätä jotain omaa, oma voima: siksi aforismin lukeminen on kohtaaminen, joka pakottaa ajattelemaan.

Nietzsche on isätön filosofi, äpärä. Aforistisuudessaan hän ei yritä palauttaa kaikkea turvalliseen alkuun, kotiin, perheeseen, talouteen, Jumalaan tai totuuden etsintään. Aforismi on orpo, ei-palautuva kenttä, jota ei voi "kommentoida", toisin kuin Descartesia tai Hegeliä. (Jokainen Nietzsche-kommentaari haiskahtaa vähän naurettavalta.) Deleuzelle ainoa oikea tapa käyttää Nietzscheä on nietzscheläinen tapa. Täytyy päästää irti isukki-Niitsusta ja laittaa siitä irtisaatu aines deterritorialisoitumaan, nomadisoitumaan, skitsoamaan, jakautumaan, lisääntymään, luomaan, toimimaan maailmassa, tekemään jotain…

Aforismi ja postaus: kumpikaan ei selittele turhia, vaan antaa jonkinlaisen tapahtuman, funktion, käsitteen tai affektin, joka täytyy aktivoida ulkoa käsin. Kummankin merkitys siis riippuu siitä, mihin ne törmäävät ja miten törmäys otetaan vastaan.

 

Tässä visiossa netti-Yle ja hs.fi ovat Marx ja Freud: kulttuurimme byrokratisoiva aamunkoi. Nietzsche puolestaan olisi, kuten tietyt blogit ja sivustot, vastakulttuurin anarkkinen aamurusko.

Tunnetusti Marxin valtio on julkinen byrokratia ja Freudin perhe taas yksityinen byrokratia. Nietzschen aforismi puolestaan on, kuten hyvä postaus, something completely different. Nimittäin deterritorialisoiva paon viiva…

Nietzsche ei - Deleuzen sanoin - yritä uudelleenkoodata (toisin kuin M&F), vaan purkaa ja hajottaa koodeja. Nietzsche deterritorialisoi, vapauttaa liikkumaan, kun taas M&F reterritorialisoivat kiinnittämällä vapauttamiaan voimia Valtioon, Perheeseen ja Oidipukseen.

 

Mitä on siis blogien nietzscheläinen ajattelu?

Tätä merkitsee tyyli politiikkana. Yleisemmin sanottuna: mistä tekijöistä koostuu ajattelu, joka väittää virtojensa ulottuvan lakien tuolle puolen kieltäytyessään tunnustamasta niitä; ajattelu joka väittää ulottuvansa sopimuksellisten suhteiden tuolle puolen niitä purkaessaan; ajattelu joka väittää kurkottavansa ohi instituutioiden parodioidessaan niitä? (Deleuze 1992, 11.)

Tyyli politiikkana, ajelehtimisen liike koodausten ulkopuolella, antautuminen virtausten vietäväksi, masinoiminen, deterritorialisaatio, välitön suhde ulkoiseen, rikotut kehykset -  "ei ole olemassa Nietzschen tulkinnan ongelmaa, on vain masinoinnin ongelma" - huumori, ironia, skitsonauru - tämähän kuvaa Yritystä vailla yhteystietoja.

Oi jospa tulisi lisää vasemmistonietzscheläisiä blogeja.

 

Deleuzelta on peräisin toinenkin kuuluisa sitaatti, itsessään aforismi: "Ne, jotka lukevat Nietzscheä nauramatta, nauramatta makeasti ja usein ja joskus hullun lailla, voisivat yhtä hyvin olla lukematta häntä."

Sitaatti pätee niin moneen blogiin…

 

 Vasemmistolaisen analyysin yleinen kvasikaava kuuluu siis: "Jos tuote x, niin välttämättä myös x:n tuotantoprosessi y - ja näiden välissä fetisismi z, joka peittää y:tä."

Politiikan (miten tylsä sana!) kohdalla tässä transsendentaalis-genealogisessa argumentissa kyse on toisaalta poliittisen toiminnan kohteista, siitä miten tietyt olosuhteet ja tuotteet (markkinat, tavarat, organisaatiot) syntyvät, ja toisaalta toimijoiden omista identiteeteistä ja niiden tuotannosta. Vastaavasti Spinozan ontologiassa ja totuusteoriassa tutkittava x = havaittu seuraus (maailmassaoleva olio) ja edellytettävä y =  substanssin deterministinen syyketju (olion tuotantoprosessi). Marx ja Deleuze taas kirjoittavat tavaroiden, kerrostumien ja identiteettien tuotannosta. Uusi vasemmisto puhuu jälleen pääoman kasautumisen prosesseista, jne.

Voitaisiin tehdä jonkinlainen esimerkkitaulukko järjestyksessä Marx, Spinoza, D&G ja Deleuze:

 

tuotantoprosessi	fetisismi, joka peittää tuotantoa	tuote
työnjako, tuotanto, jakelu ja markkinointi	tavarafetisismi + ideologia(?)	tavara
syysuhdeketju substanssin rihmastossa	teologia, taikausko, imaginatio	havaittu vaikutus/olio
de/re/territorialisaatio/stratifikaatio	? (doksa, mystisismi?)	kerrostuma
immanentti virtuaalinen moneuden taso	representaatioajattelu, dialektiikka jne.	identiteetti

 

Deleuzen sanoin: vasemmiston yksi tehtävä on kaivaa esiin oikeiston piilottamia ongelmia, siis tuotantoprosesseja.

 

Jos tuotteen paikalle sijoitetaan identiteetti, päästään suoraan poliittisen teorian kiivaaseen ytimeen. Siinä nimittäin koko "tuote" kyseenalaistuu: onko sosiaalisia identiteettejä? Mikä on niiden ontologia? Mitä identiteetille pitäisi tehdä?

Yhdenlaiset toimijat pyrkivät rakentamaan moninaisia, muuttuvia, virtaavia ja kasvottomia järjestelmiä tai mini-instituutioita. Näiltä organisaatioilta joko puuttuu identiteetti (siinä mielessä ettei sitä ole pyritty tietoisesti tuottamaan tai pitämään yllä, tai sitten identiteettiä on tarkoituksellisesti purettu ja rikottu) tai niiden identiteetit ovat mikroidentiteettejä, jotka pyritään pitämään avoimina ja juoksevina. Toimijoilla on tarkoitus tuhota, paeta, parodioida ja liu’uttaa identiteettejä.

Toiset taas pyrkivät tuottamaan poliittisia identiteettejä, myös niille, jotka vastustavat koko identiteetin käsitettä haltuunottavana ja pysäyttävänä kontrollirakenteena. Puhutaan esimerkiksi "sankarikuluttajasta", jonka pitäisi pelastaa maailma. Demarien retoriikassa tärkein identiteetti on "Ihminen". Oikeistolaisilla stereotyyppisesti esiintyviä identiteettejä ovat "hyvä tyyppi", "yrittäjä" ja "laiska luuseri". Tarkoitus on tuottaa toimijoille samastuttavia ja voimaannuttavia tai sitten vähätteleviä identiteettejä.

Kummat voittavat?

 

Voiko sosiaalisen identiteetin käsittää samanlaiseksi sosiaalisten prosessien "hyytymäksi" kuin tavaramuoto on marxilaisittain? Jos näin tehdään, niin identiteettipolitiikka tarkoittaa politiikan tavaramuotoistumista. Identiteettiin perustuva poliittinen toiminta onkin siis poliittisen toiminnan hyydyttämistä - ainakin jollakin tasolla. Se voi kyllä vapauttaa pahimmista valtahierarkioista, mutta pystyttää itsessään välittömästi uusia uhkaavia kontrollimuotoja: se, jolla on identiteetti, antautuu kontrolloitavaksi kuin tavara.

Sen sijaan identiteettejä pakeneva kasvoton ja muunteleva toiminta on hierarkian pahin uhka.

 

Liitän tähän osan Tuomas Nevanlinnan esseestä kertomaan identiteetin pakenemisen tärkeydestä. Teksti sivuaa teoreettisesti myös ajankohtaista "romanikysymystä". Kirjasta Surullinen tapiiri ja muita kirjoituksia (2002, s. 206 - 210):

 

Keitä ovat nämä huligaanit, jotka kerta kerran jälkeen pilaavat Hyvän Asian? Kukaan ei tunnu tietävän. Heitä pidetään joko salaisen keskusvalvomon kauko-ohjaamina ammattianarkisteina tai väkivaltaista hulinointia itseisarvona pitävinä rettelöitsijöinä.

Kuitenkin juuri he ovat globalisaation ainoita tosiasiallisia vastustajia [sic]. Kiltit mielenosoittajat eivät sitä ole, niin sydämestäni kuin heidän toimiaan ja motiivejaan kannatankin. Pelkään näet pahoin, että he ovat globalisaation seuraavan sukupolven toteuttajia. Heidän suhteensa globalisaatioon on vastaava kuin 60-luvun hyvinvointivaltion toteuttajien suhde kapitalismiin: kapinallinen teoriassa, mutta reformistinen ja rakentava käytännössä.

[–] Kuitenkin nämä kaiken pilaavat huligaanit ovat radikaaleimpia globalisaation vastustajia. Syy ei ole se, että he käyttävät väkivaltaa. Syy on, että kukaan ei tiedä keitä he ovat.

Siksi kukaan ei myöskään sano, että heidän käyttäytymisensä taustalla piilisivät väkivaltavideot tai ankea lapsuus.

 

Identiteettiä meiltä vaatii juuri valta, erityisesti valtio.

Ajatellaan vaikka sitä kuinka intiimi suhteemme esimerkiksi omaan sosiaaliturvatunnukseemme oikein on: varomme tarkkaan levittämästä sitä turhaan. [–] Käyttäydymme kuin henkilötunnus olisi ominta omaisuuttamme, identiteettimme syvin lähde ja ilmiasu, eettisen ja poliittisen koskemattomuutemme varmin varjelija.

Kuitenkin valtio antaa meille henkilötunnuksen juuri siksi, että sen avulla meidät saataisiin "kiinni", että meidät voisi tunnistaa tilanteessa kuin tilanteessa, että meitä voisi periaatteessa seurata minne ikinä menemmekin.

Saamme henkilötunnuksen valtiolta mutta käyttäydymme niin kuin se olisi viimeinen turvamme sitä vastaan. Saamme valtiolta tunnuksen, jonka sitten varjelemme valtion silmiltä. Ikään kuin yhtaikaa suojelisimme itseämme valtiolta ja samalla tunnustaisimme, että valtio on identiteettimme syvin lähde.

Valtioiden rajaa ei voi laillisesti ylittää kenenä-tahansa vaan raja- ja tullimiehet haluavat tietää kuka sinä olet. Siksi "identiteettipolitiikka" on aina askeleen myöhässä.

Ehkä onkin totta, että ilman valtiota olisin ei kukaan.

 

Kapinallinenkin identiteetti on aina jo vallan verkossa. Identiteettiin perustuvalla politiikalla voimme korkeintaan neuvotella itsellemme lisää etuja vallitsevan tilanteen sisällä, mutta emme voi muuttaa sitä.

Niitä, joihin on saatu kaiverretuksi identiteetti, hallitaan sosiaalitekniikoin. Niitä joihin ei ole, hallitaan puhtaan sota- tai väkivaltakoneiston avulla. Valtion rajalle ilmaantuneita pakolaisia kukaan ei halua auttaa, koska heillä ei ole identiteeettiä, siis minkään valtion kansalaisuutta. Ihmisoikeudet on keksitty juuri tällaista tilannetta silmälläpitäen. Mutta samassa tilanteessa ne osoittautuvat tyhjäksi puheeksi.

Tähän pulmaan on kaksi periaatteellista suhtautumistapaa: sanoa, että ihmisoikeuksien käsite todella on tyhjä, niiden ainoa sisältö on kansalaisuus. Tämänkaltaisten ongelmien ratkaisemiseksi tarvitsemme jonkinlaisen maailmanvaltion. Tai sitten voi ajatella, että tulisi hylätä koko (valtio)kansalaisuuden idea. Esimerkiksi kurdien ongelma ei tällöin olisi se, että heillä ei ole valtiota. Ongelma olisi pikemminkin se, että nykymaailman silmissä he tarvitsevat valtion ennen kuin voivat olla olemassa.

 

Globalisaatiota vastaan mieltään osoittautuvat jakautuvat siis kahteen kastiin. Hyvistä mielenosoittajista tiedämme keitä he ovat: vastuuntuntoisia ja fiksuja peruskoululaisia, jotka nuorille tyypilliseen ja sallittuun tapaan saattavat ampua hieman yli, mutta jotka ovat yhtä kaikki huolissaan maailman tilasta. Ja vastaavasti tiedämme keitä ovat jakomäkeläiset mummojen rullaajat: perheväkivallan ja nuorisotilattoman lähiön puoliviattomia uhreja, kehitteillä olevien sosiaalisten uudistusten toiveobjekteja.

Myös rajalle pyrkivästä irlantilaisesta ja italiaanosta tai oikeuksiensa puolesta kamppailevasta homosta ja feminististä tiedetään keitä he ovat, missä he ovat, miksi he ovat minnekin tulleet. Tällaisten identiteettiryhmien kanssa neuvotellaan ja niille tehdään myönnytyksiä. Sen sijaan ryhmä, joista ei tiedetä mitään, jolla ei ole identiteettiä, lokeroa tai paikkaa, saa vastaansa puhtaan poliisi- tai sotatoimen. Ja se on merkki siitä, että oikeusvaltiollisen vallan olemus ja raja on tullut näkyviin.

Nykymuotoisen globalisaation vastaisessa kamppailussa vain identiteetitön voi olla radikaali.

 
 

(liite 2: Radikaalia kansalaistoimintaa ja kofeiinitonta kahvia)

Huomaan toistavani ajatuskuviota, jota utilisoivat niin Spinoza, Kant, Marx, Deleuze kuin aktivistitkin. Se on eräänlainen väljä transsendentaalisen argumentoinnin muoto: meillä on x (maailmassa havaittu vaikutus, subjektin havainto, tavara kaupan hyllyllä, identiteetti…), ja kysymys kuuluu, miten meillä voi olla x. Mitä x edellyttää, mikä on x:n tuotantoprosessi? Mitä jää piiloon x:n taakse ja miten x kätkee y:n?

Tavallaan juttu on jatkoa lapselle, joka ihmettelee miksei sähköä voi tuhlata kun sitä kerran tulee seinästä lisää, niin kuin rahaa tulee automaatista. Aikuinen selittää lapselle huvittuneesti, että sähkön taustalla on kaapeli ja voimala ja tehdas ja rahavirrat ja saasteita ja riistoa ja muuta huonoa ja vaikeaa.

Kuitenkin aikuinen itse toimii lapsen tavoin: kaupasta saa tavaroita, markkinoilta ja massakulttuurista saa identiteettejä, asiantuntijoilta saa moraalia. Näiden tuotteiden tuotantoprosessien perään ei kysellä.

Jos Kantin ylväs selitys valistuksesta ihmisen täysi-ikäistymisenä tarkoittaa jotakin, niin tätä: aikuisuus saavutetaan tuotantoprosessien transsendentaalisen ymmärtämisen myötä. Aikuiset ymmärtävät, että töpselin takana on tehdas.

 

(Seuraavaksi: transsendentaalis-genealoginen argumentointi, poliittisen teorian kiivas ydin ja Tuomas Nevanlinnan rooli tässä.)

 

Viime viikonlopun Tuska esitti taas kerran paradoksin: miten niin negatiivinen tapahtuma voi olla niin positiivinen? Miten hevikulttuurin tiivistymä eli negaatio - Jumalan, kirkon, auringon, sateenkaaren, moraalin, deodorantin, popin ja mainstreamin kieltäminen - voi tuottaa myönteisen eron kesän kaikkiin muihin festareihin?

Tuskahan on kuuluisa siitä, että se on suurista festareista rauhallisin. Siellä ei pahemmin vedetä turpaan eikä raiskata. Tänä vuonna poliisille ei ilmoitettu yhtäkään järjestyshäiriötä. Pahinta taisi olla, kun näki viiden järkkärin kantavan ulos sammunutta paidatonta bläkmetallimiestä (jonka mustat hiukset laahasivat hiekassa).

Todistetusta myönteisyydestään huolimatta Tuskalla on negatiivista energiaa: se pelottaa ja aiheuttaa vastustusta kiihkokristityissä, city-kaneissa ja huolestuneissa kaupunkilaisissa. Metallimusiikilla on edelleen ontologisen pahuuden aura.

Hetkinen: negatiivisuus… myönteisyys… Alkaa pahasti kuulostaa dialektiikalta. Mutta voidaanko Tuska sulloa näin helposti negatiivisen dialektiikan rautapaitaan?

Tutkitaan ensin "negatiivista" ja sitten "myönteistä" Tuskaa. Nämä laatusanat on ymmärrettävä filosofisiksi käsitteiksi, ei asenteita ilmaiseviksi sanoiksi.

 

 

Metrohousut ja rautaristi: edelliset assosioidaan perinteisesti maskuliinis-väkivaltaisiin alakulttuureihin, kuten skineihin. Rautaristi, Eisernes Kreuz, taas oli Preussin ja Saksan armeijan kunniamerkki, joka periytyi ritarikunnalta. Viimeiset rautaristit myönsi Hitler: toisen maailmansodan jälkeen merkki lakkautettiin.

Väkivalta + saksalainen ritarihenki = negatiivisuutta

 Oikealla näkyy palava pentagrammi. Koska kyseessä on mahdollisimman monimielinen yleismaaginen ja pakanallinen symboli, se täytyy tulkita neutraaliksi, vaikka media ja uskonnonopettajat saattavatkin liittää sen "Saatanan palvontaan".

 

 

 Jumala on kuollut? What a news!

Väljähtänyt antikristillisyys = negatiivisuutta

 

 

Ovatko kummatkaan nyt enää niin äärimmäisiä? Metalli on valtavirtaa ja hevarit taviksia. 

Äärimmäisyyshakuisuus + identiteettipolitiikka = negatiivisuutta

 

 

Puhdasta nussivaa metallia?

Purismi = negatiivisuutta

 

Seuraavaksi arvioimme muutamia Tuskan positiivisia aspekteja.

 

Mustan blokin kokoontumisajot vai festariväkeä? (Molempia?)

Moneus + yhteisöllisyys = positiivisuutta

 

 

 Etana näyttää sarvensa Dimmulle: yleisön ja esiintyjän symbolit kohtaavat ja muodostavat yhteisen Tapahtuman.

Ekstaattinen dionysismi joka transgressoi egon rajat = positiivisuutta

 

 

 Moshpitti rokkaa ja kukkoilee.

Rituaalinen tasavertaisten fyysinen kilvoittelu + viinaa kokispullossa = positiivisuutta

 

No niin. Kaikki haluavat vastauksen kysymykseen: "Mitä tapahtuu, kun negatiivuus ja positiivisuus lasketaan yhteen? Mikä on saldo? Kumpi voittaa, hyvä vai paha? Et kai sä vaan jää neutraaliks?"

Kysymyksellä ei ole merkitystä. Olennaista sen sijaan on ihmetellä, miten ilmiselvästä negatiivisuudesta ikinä päästään positiivisuuteen. Miten on mahdollista, että negatiivinen, kieltävä ja tuhoava myöntää ja tuottaa positiivisuutta?

Vastaus on kuin onkin negatiivisessa dialektiikassa(!), joka ei kuitenkaan jää jumiin teesin ja antiteesin väliin, vaan tuottaa positiivisen eron, jolla ei ole tasan mitään tekemistä lattean synteesin kanssa.

Kyse on siitä, että hyvät festarit voivat toteutua vain negatiivisesti, kiellon kautta.

Yleensä festarit yrittävät tavoittaa "hyvän festariuden" suoraan. Ne julistavat positiivisuutta: meillä on paras meininki, Ilosaari, jee, bileet. Jo Tuskan nimi kuitenkin osoittaa, että kyse on negatiivisuudesta. Kun lisäksi kaikki kävijät pukeutuvat mustaan ja näyttävät muutenkin kirkonpolttajilta samalla kun bändit vetävät kissantappometallia, on selvää, ettei Tuska ole mikään myönteinen juttu.

Juuri tämä negatiivisuus vapauttaa Tuskan kävijät bilettämään myönteisesti, mistä syntyy aito positiivisuus. Ilon ja juhlan kieltäminen tuskan, pimeyden ja vihan symboliikalla turvaa ilon, juhlan ja vapauden festareilla.

 

Vaikka olen sättinyt dialektiikkaa ja väittänyt sitä laimean kriittiseksi, Tuskan kohdella todellisuus näyttää tekevän poikkeuksen ja osoittautuvan itsessään dialektiseksi. Juuri kun sitä luulee keksineensä hyvän teoreettisen pointin, todellisuus tekee intervention ja sotkee taas kaiken… Niinhän?

Ei. Tuska vahvistaa pointtini: juuri dialektiikan epädialektinen vastakohta eli eron ontologiaan perustuva kompleksisuusteoria on oikeassa. Koska jos todellisuus olisi vain dialektinen tai vain jälkistrukturalistinen, todellisuus ei olisi kovin kompleksinen, vaan… dialektinen tai jälkistrukturalistinen.

Perverssisti poikkeaminen kompleksisuusteoriasta juuri vahvistaa teorian: todellisuus tosiaan on kompleksinen. Niin kompleksinen, että dialektiikallekin on tilaa. (Tätä merkitsee hokema "poikkeus vahvistaa säännön".)

Dialektikko voisi väittää vastaan esittämällä, että ylläoleva on itsessään dialektinen pointti ja siten performatiivisessa ristiriidassa itsensä kanssa. Mutta kompleksisuusteoria nokittaa aina metatasolla, joka jatkuu äärettömästi: aivan, asia on juuri niin, mutta vain kompleksisuusteoria selittää, miksi ja miten asia on juuri niin…

 

Jos Tuskaa haluaa käsitellä kansan kielellä, niin Kalle Sepän juuri Megafonissa intrudusoima compound on käyttökelpoinen työkalu.

 

Geopolitiikan paluu on tuonut mukanaan myös uuden käsitteen, joka on huomattavasti tärkeämpi kuin "raja-alue": "compound". "Compound" on suljettu - ja suojattu alue, joka poissulkee ympäröivän maa-alueen ja joka ei edes tavoittele sen pysyvää kontrollointia. Nopeita pyrähdyksiä panssaroiduilla maastureilla. Ympäröivän alueen teknologista kontrollia ilmasta käsin. Compound - uudessa arkipäivän geopolitiikassa - on yksityistetty ja suojattu alue, jossa yhteisö voi elää turvallisesti. "Compound" - vihreä hallintoalue Bagdadissa tai vihreä asuinalue Santa Monicassa - liittyy turvallisuuteen ja poikkeustilaan, juuri yhtä läheisesti kuin piikkilanka ja friisiläiset hevoset. Uuden ajan geopolitiikassa tilan laajuudella ei ole merkitystä. "Compound" eräänlaisena roomalaisten vartiotornina imperiumin reunamilla, ilman kuitenkaan imperiumin maa-aluetta. Etäispesäkkeitä. Mahdollisuus väreillä ympäröivälle alueelle vallan mahtia ilman tosiasiallista alueen telluurista kontrollia.

… uusi kumouksellisen geopolitiikan kesä? Ei rakentaakseen tuotannollisia tiloja prekariaatille, vaan rakentaakseen uuden poliittisen nomoksen. Suojaa ja kansalaisuutta. Compoundeja ja Green Zoneja. Viholliselta vapautettuja "etnisesti" puhtaita alueita, jos tässä yhteydessä sana "etninen" halutaan ironisesti ymmärtää juuri etnisyyden vastakohtana.

… politiikka on muuta kuin demokratian piirileikkiä. Politiikka on vihollisen tuhoamista ja ystävien suojelua. Oman alueen koskemattomuutta.

 

Viikonloppuna syntyi kaksi outoa compoundia: mustanpinkin blokin demo Pride-kulkueessa ja Tuskan negaation kautta syntyvä yhteisö. Dramaattinen loppukysymys kuuluu: mitä eroa näillä compoundeilla oikeastaan on? Sillä Tuskan teemaväri 2008 oli pinkki ja väki oli mustempana kuin missään black blocissa, minkä lisäksi molemmat tapahtumat toivat maailmaan yhtä aikaa iloa ja eroa - onko niidenkään välillä lopulta mitään eroa?

 

Epilogi

Compoundien ulkopuolella vallitsee villin kapitalismin raaka sisällissota vartijoiden ja väen välillä.

 

 

 Kuva on ilmeisesti Tuskan aikana otettu (Mr. Qva)

 

 

Kuten tiedämme, kapitalististen yhteiskuntien varallisuus ilmenee valtavana tavarajoukkona, joka sisältää myös tavaramuotoistuneita immateriaalisia toimia, kuten palveluja, tunteita ja tietoa. Materiaalisten hyödykkeiden massatuotannon lisäksi tavarajoukkoon kuuluvat myös seksin tavaramuoto (porno ja prostituutio), luomisen tavaramuoto (tekijänoikeudet, lisenssit, käyttöoikeudet) ja niin edelleen ja edelleen.

Pääoman ensimmäisessä virkkeessä ei suotta käytetä ilmetä-verbiä. Varallisuus vain ilmenee tavarajoukkona. Todellisuudessa, siinä mustassa ja houreisessa paikassa jossa faktat sijaitsevat, varallisuus muodostuu väkivaltaisista poliittisista tuotantoprosesseista. Mutta kapitalististen yhteiskuntien varalliuus ei ilmene väkivaltaisena tuotantoprosessina, vaan staattisena lopputuloksena eli joukkona tavaroita.

Tavarat ovat liikkuvan ja notkean tuotantoprosessin hyytyneitä representaatioita. Tavaramuoto on kapitalismin juoksevan todellisuuden jumittamista, kaappaamista, jäädyttämistä kuvaksi. Tavarafetisismi esittää ihmisten väliset suhteet tavaroiden välisinä suhteina. Vehnänjyvästä ei voi nähdä, missä ja miten se on tuotettu: tavara peittää yhteiskunnallisen työnjaon, tuotannon, kulutuksen ja jakelun prosessin.

Tämä on siis Marxia mutkat suoristettuina.

 

Vastaavasti maapallon luonnon monimuotoisuus ilmenee valtavana fyysisten, kemiallisten, biologisten ja sosiaalisten kerrostumien joukkona. Maa muodostuu geologisista kerrostumista (kivivyöhykkeet, mineraalimuodostelmat ja sulan kiven tasot), orgaanisista tasoista (kasvi- ja eläinkunta) ja lopulta semioottisista merkkien kerrostumista sekä sosiaalisista eläinten ja ihmisisten hierarkioista.

Kerrostumien näkökulmasta Maa on pysähtynyt. Asia ei tietenkään todellisuudessa ole näin: Maan erilaiset kerrostumat kehkeytyvät monimutkaisessa kerrostumisen (stratifikaation) ja purkautumisen (destratifikaation) dynamiikassa. Kerrostuma on vain staattinen, hyytynyt lopputulos, joka kätkee näkyvistä tuotantoprosessin.

Kuten tavara, stratifioitunut asia on pysähtynyt, tuottamaton, vaihdettavissa ja kommunikoitavissa. Tavara ja kerrostuma kuuluvat molemmat common sensen tylsälle alueelle, markkinoille. Molempiin liittyy jonkinlainen fetisismi, joka peittää niitä tuottavia prosesseja (kerrosfetisismin voisi käsittää jonkinlaiseksi luonnon staattiseksi mystifioinniksi).

Tämä on siis Deleuzea ja Guattaria rypyt siloteltuina.

 

Jos Marxin "tavara" vastaa osin Deleuzen ja Guattarin "kerrostumaa", onko nyt niin, että Deleuzen ja Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia -sarja on vain kapitalismin kriittistä analyysia, läpimarxilaista yhteiskuntafilosofiaa, jonka käsitteistö "projisoidaan" luonnonfilosofiaan? Pääsevätkö he koskaan irti Marxista? Tarvitseeko heidän?

Entä jos spekuloidaan toisin päin: ehkä Marx itse asiassa löysi kapitalismin historiallisen analyysin myötä todellisen universaalihistorian avaimet, joita vasta Deleuze ja Guattari alkoivat soveltaa mahdollisimman laajasti. Ehkä kerrostamisen ja purkamisen kautta etenevä tuotantoprosessi ja sitä peittävä tavarafetisismi ovat totuus maailmankaikkeudesta, ja Marxin tutkima kapitalismi on vain yksittäistapaus kosmisessa kertomuksessa.

(Tietysti tällaisia ajatuksia esiintyy lähinnä vain kapitalistisessa yhteiskunnassa.)

 

(Huomasin että valittava filosofi aikoo lukea kesäpuhteina Pääoman. Olen sattumalta päätynyt samaan, ja sattumalta David Harvey julkaisee netissä näinä viikkoina 13-osaista videoluentosarjaa teoksen ensimmäisestä osasta. Luennot helpottavat kirjan lukemista varmasti enemmän kuin useimmat introducing -pätkät… joista muuten voisi mainita Althusserin Ideologiset valtiokoneistot -kokoelmaan suomennetut tekstit.)

Dogmin mukaan meidän täytyy tulla kriittisiksi. Täytyy oppia ajattelemaan kriittisesti, lukemaan kriittisesti, katsomaan kriittisesti. Tarvitaan yhteiskuntakuntakritiikkiä, kulttuurikritiikkiä, mediakritiikkiä, elokuva- ja kirjallisuuskritiikkiä.

No, meillä on kriittisiä sosiologeja, kriittisiä pedagogeja, kriittisiä kriitikoita ja kriittisiä tieteellisiä realisteja, eikä moralismi tai taantumuksellisuus ole mihinkään vähentynyt. Virallisen vanhan vasemmiston esittämä oikeistokritiikki ei ole paljon painanut, kriittiset yhteiskuntatieteilijät eivät ole saaneet aikaan vallankumousta, eikä tiedekritiikki ole muuttanut teknokratiaa.

Ongelma on kritiikin käsitteessä. Kriittisyys on negatiivista, ja negatiivisuus on sellainen asia, että sen kanssa leikkiessä kannattaa olla varovainen. Muuten saattaa palaa muutakin kuin uunissa paistuvat pullat.

 

Filosofian tärkein tehtävä on päästä eroon kriittisestä ajattelusta. Kriittisyydessä hidastutaan ja pysähdytään, jotta kritiikin kohteeseen voidaan reagoida. Kritiikki on re-aktiivista toimintaa, jossa reagoidaan jo-olevaan sen sijaan, että aktiivisesti asetettaisiin oma asia, oma ongelma ja oma oleminen.

Kriittiseen asenteeseen liittyy selän takaa tuomaroiminen, paremmin tietäminen, syyllistäminen, kaunaisuus ja rajoittaminen. Se johtaa passiivisuuteen, kyvyttömyyteen kunnioittaa ja rakastaa, syyttämiseen ja virheiden mittaamiseen.

Kriittisyys on kärsimistä. Kritiikissä punnitaan kriitikon oma kärsimys ja syytetään kohdetta muiden kärsimyksestä.

Kritiikki saattaa myös tukea kohdettaan. Tämä liittyy siihen, että kriittisyys toimii yleensä pop-dialektiikan tavoin: ensin kohde kielletään symmetrisesti, sitten sen kanssa tehdään kompromissi. Tuloksena on entistä vahvempi kohde (ajatellaan vaikka Saatanaa ja kirkkoa keskiajalla, tai symmetrisiä "etnisiä" nokitteluja, jotka voimistavat eri osapuolten identiteettejä).

Kritiikki onnistu siis harvoin edes siinä, minkä pitäisi olla sen olemus, eli negatiivisuudessa. Kritiikki ei pysty viemään negatiivisuutta absoluuttiselle tasolle, jossa kohde tuhottaisiin täysin.

Kritiikki voi lopulta lähinnä joko hidastaa tai sitten tukea kohdettaan.

 

Kriittisyyttä parempaa on myöntää kohde ja luoda jotain. Tiedämme tämän Spinozan, Nietzschen ja Deleuzen pohjalta: aktiivisten voimien ylistys, olemisen affirmoiminen tulemiseksi, immanenssi, käsitteiden rakentaminen, Jumalan älyllinen rakastaminen, amor fati, ikuinen paluu, nomadologia…

Esimerkiksi: kapitalismia ei voiteta kieltämällä se (klassinen "antikapitalismi"), vaan myöntämisen kautta. Affirmaatio etenee kolmella tanssiaskeleella.

Ensin kapitalismia täytyy analysoida:

Kapitalismin kehityksen edellytys on aiempien yhteiskunnallisten suhteiden ja elämänmuotojen repiminen juuriltaan. Kapitalismi laittaa yhteiskunnallisen kentän pakenemaan. Kapitalismi on immanentti systeemi, joka ei lakkaa ylittämistä omia rajojaan ja samalla asettamalla rajoja uudestaan.

Toiseksi kapitalismi myönnetään:

Kapitalismin deterritorialisoivalla voimalla on myös vapauttavia seurauksia. Kapitalismi tuhoaa konservatiivisia hierarkioita ja alistavia arvoja. Kapitalismi purkaa transsendenssin, kansallisvaltion ja kirkon. Markkinoiden kautta kapitalismi pystyy osittain ottamaan huomioon ihmisten uusia haluja ja tarpeita. Pienelle osalle maailman väestöstä kapitalismi merkitsee suurta kohtuullisen elämän mahdollisuutta.

 

Tässä vaiheessa vanhojen vasemmistolaisten silmien pitäisi kellahtaa nurin. Osa heistä kun edelleen perustaa kritiikkinsä varsin abstraktille ajattelulle. Abstraktissa ajattelussahan yksi piirre leimaa koko kohteen: esimerkiksi murhaajassa ei voi olla mitään hyvää, vaan tämän täytyy olla läpeensä paha ja paatunut, kuten kapitalismin ajatellaan olevan.

Konkreettinen ajattelu uskaltaa myöntää kohteen energisoivat ja vapauttavat voimat. Konkreettinen ajattelu uskaltaa kohdata kohteen ja tehdä sen kanssa jotain, sen sijaan että ottaisi siihen turvallisesti etäisyyttä ja kritisoisi sitä abstrakteista periaatteista käsin.

Myöntävä kohtaaminen antaa sijaa kolmannelle askeleelle, joka on tietysti luominen. Myönnettyjä voimia kiihdytetään ja muunnellaan tarkoituksiin sopiviksi. Kohde organisoidaan ja suunnataan uudelleen: luodaan uusi sommitelma ja yhdistetään se uusiin virtoihin. Kriiittisyyden sijaan pannaan jotain liikkeelle, synnytetään tapahtuma.

Kapitalismin kohdalla tämä tarkoittaa toisenlaisten maailmojen luomista menemällä eteenpäin. Kun pääoman virrat uhkaavat hajottaa kansallisvaltion, ei vaadita (kriittisesti) vetäytymistä nationalismiin tai hyvinvointivaltioon, vaan tavoitellaan rajatonta maailmaa ja alistavan kansallisuussaatteen tuhoa. Kun pätkä- ja silpputyö lisääntyy eivätkä työmarkkinat mitenkään pysty tarjoamaan töitä kaikille, ei vaadita (kriittisesti) paluuta hyvinvointivaltion takaamaan täystyöllisyyteen ja elämänmittaisiin ammatti-identiteetteihin, vaan halutaan lisää pätkätöitä, mutta perustulon takaamilla paremmilla ehdoilla.

 

Jujutsun käyttö poliittisena karttana on vanha idea, ja viime vuosina sillä on kuvattu esimerkiksi semioottista aktivismia, joka pyrkii käyttämään mainosten ja brändien voimaa niitä itseään vastaan. Lajin idea on juuri affirmaatio.

Jujutsu evolved among the samurai of feudal Japan as a method for dispatching an armed and armored opponent in situations where the use of weapons was impractical or forbidden. Due to the difficulty of dispatching an armored opponent with striking techniques, the most efficient methods for neutralizing an enemy took the form of pins, joint locks, and throws. These techniques were developed around the principle of using an attacker’s energy against him, rather than directly opposing it, and came to be known as jujutsu. [Wiki]

Eli kun vihollinen (valtio, kapitalismi) on aseistautunut ja panssaroitu eikä aseellinen vallankumous ole järkevä vaihtoehto, täytyy turvautua jujutsuun. Siinä vihollisen oma voima suunnataan uudelleen vihollista vastaan.

Helpoin esimerkki tästä on prekariaattiaktivismi. Juuri pätkätöihin kulminoitunut polemiikki prekariaattiaktivismin huippuvuonna 2006 osoitti sekä väsyneiden kriitikkojen että aivottomien myötäilijöiden typeryyden.

Kriitikot joko (vanhojen vasemmistolaisten tavoin) säikähtivät aktivistien myöntävää asennetta ja syyttivät heitä lapsellisuudesta ja kurittomuudesta tai sitten (kuten keski-ikäiset moralistit) luulivat, että aktivistit (ja uuden työn tekijät ylipäänsä) halusivat enemmän ja nopeammin vakituisia työsuhteita, niin kuin ennen vanhaan. Samoin medioissa uutisoitiin, että aktivistit "vastustivat" pätkätöitä, tai peräti globalisaatiota.

Aivottomat myötäilijät taas selittivät, kuten yksikin kokkarikoomikko A-Talkissa, että eihän tilanteessa ole mitään ongelmaa, kun pätkätyöt vapauttavat ja jokainen yksilö voi shoppailla työpätkiä miten huvittaa ja tehdä uraa.

Kamppailulajin näkökulmasta kriitikot yrittivät puskea hyökkääjän takaisin päällään, mistä typeryydestä ei tähänkään mennessä ole seurannut muuta kuin verta ja tajuttomuutta. Aivottomat myötäilijät puolestaan ottavat potkun vastaan ja hymyilevät väkisin kesken lennon, kunnes laskeutuvat uudelleen potkittavaksi.

Väärin, ihan väärin. Hyökkääjä täytyy laittaa oikosulkuun omalla voimallaan ja pakottaa neuvottelemaan, tai sitten täytyy kaataa se kokonaan.

 

Suomessa affirmatiivista politiikkaa on toteuttanut lähinnä uusi autonominen vasemmisto tavisten, tutkijoiden, taiteilijoiden, nuorisopoliitikkojen, affektiivisten aktivistien, Megafonin, General Intellectin, Jussi Vähämäen ja muiden muassa, ja äskeinen kapitalismiesimerkki on lähinnä näiden liikkeiden referointia. Talon- ja kadunvaltaajat, perustulon vaatijat, siirtolaiset ja heidän puolustajansa, piraattiaktivistit, eläinaktivistit, radikaalit filosofit ja muut ovat vähitellen pääsemässä eroon kriittisestä ajattelusta.

Myöntävän ajattelun ei tarvitse olla niinkään poliittista ja pitkälle menevää kuin edellä on esitetty (vaikka esimerkkini on lopulta peräisin jo 60-luvulta ja vaikka siitä on tullut aika itsestään selvä juttu tietyissä piireissä). Kuten Deleuzen Nietzsche-kirja osoittaa, affirmoiva ajattelu on politiikan lisäksi parempaa self-help-toimintaa kuin yhdenkään konsultin tai personal trainerin jupinat. Se alkaa tilanteen myöntämisestä ja päätyy aktiiviseen toimintaan.

Kyse on yksinkertaisesti asioiden myöntämisestä, aivan kirjaimellisesti. Affirmointi ottaa asiat omiin käsiin ja säilyttää aloitteen: tämä on aforismin "se, mikä ei tapa, vahvistaa" merkitys ja mieli.

Kun syytetään jostain, minkä ehkä onkin tehnyt, on myönnettävä kaikki ja kerrottava kaikki. Parhaassa tapauksessa vastustajat hämmästyvät eivätkä pysty kontrolloimaan tapahtumia. Ja vaikket olisikaan tehnyt mitään, syyte on täydellinen pomppulauta uuteen tapahtumaan, jos sen muotoilee uudelleen.

 

Jo Hesarin pääkirjoituksetkin ylistivät keskustan Timo Kallin aktiivista tapaa voittaa vaalirahakohu myöntämällä, kertomalla ja pyytämällä anteeksi. Samat kirjoitukset nostivat reaktiiviseksi esimerkiksi Ilkka Kanervan, joka vanhan vasemmistolaisen tavoin puski kriittisesti vastaan tajuamatta mitään jujutsun dynamiikasta.

Jos Hesari osaa jotain, juttu on ikivanha ja osin kaapattu. Mainitut personal trainerit ja muut ovatkin vesittäneet ja hyväksikäyttäneet affirmatiivista ajattelua vuosikymmenet (konsultitkin kuulemma siteeraavat Deleuzen Nietzsche-tekstejä: sun tarttee olla aktiivinen, älä oo reaktiivinen). Tässä ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa: maailmanhistoria on pitkälti aktiivisten/affirmoivien ja reaktiivisten/negatiivisten voimien vääntöä, ja jos aktiivisia elementtejä ilmestyy auktoriteettien kehtoihin, se ei ole meiltä pois.

Radikaali affirmaatio säilyttää voimansa, kunhan sitä käytetään jatkuvasti uusiin, taktisiin kohteisiin. Kapitalismi ja taantumus kyllä ottavat kiinni ja koodaavat, mutta affirmaattorit dekoodaavat, pakenevat ja laittavat pakenemaan. Väki on tässä myönteinen ja aktiivinen, historiaa liikuttava luova voima - todellisuudessa se hallitsee maailmaa, ja muut voivat vain loisia.

 

*

 

Filosofian kentällä siintää joka tapauksessa jo toinen, kokonaan uusi tapa ja perusta tehdä vastarintaa kritiikille. Kriittisyyden toinen merkityshän tulee Kantin aloittamasta "kriittisestä käänteestä", jonka mukaan "jokainen x on aina x y:lle", eli objektit ovat aina annettuja subjektille, jonka kategorioihin objektien täytyy mukautua. Tästä seuraa, että maailma jakautuu olioihin niin kuin ne ovat ja olioihin niin kuin meille näyttäytyvät.

Kriittisen filosofian mukaan maailmaa "niin kuin se on" ei voida tavoittaa suoraan, vaan välissä on aina jotain, joka muokkaa havaintoamme (ehkä tuottaa sen kokonaan?): muodot ja kategoriat (Kant - ja saksalainen idealismi), sosioekonomiset rakenteet (Marx), kieli (Wittgenstein), ihmismielen syvärakenteet (strukturalistinen antropologia), historiallinen a priori (nuori Foucault), ja Lacanista en edes aloita…

Quentin Meillassoux kutsuu tätä traditiota "korrelationismiksi", ja Larval Subjects on taas ensimmäisenä esittelemässä argumentteja. LS:n mukaan ongelma on lähinnä siinä, että meillä on kyllä tarjolla vaihtoehtoja korrelationismille, mutta meiltä puuttuvat tiedolliset kriteerit valita vaihtoehdoista. Voidaanko Deleuzen ja Badioun välinen valinta tehdä muuten kuin poliittisin tai affektiivisin perustein? Jos ei, niin haittaako se?

Miten korrelationismia vastaan voidaan hyökätä affektin käsitteellä ja mitä tästä seuraa politiikan kannalta? Mikä on affirmatiivisen ajattelun yhteys tähän?

 

Esimerkkejä käytännön affirmatiivisesta ajattelusta:

• antimainokset, mainosten muuntelu
• eronsa myöntäminen ja siitä nauttiminen (ala- tai vastakulttuurin perustaminen, mikrokulttuurit)
• detournaus
• queer-teoria
• Stringeillä kirjailtu kapinalippu (seksuaalisuuden affirmaatio)
• Perustuloa bilettäjille & Bilettely ja luokkatietoisuus (bileaspektin affirmaatio politiikassa)
• satiiri, joka on täysin vakavaa
• pellepataljoonat ja piirakkaprikaatit
• kollaasi (voi olla reaktiivistakin)
• crimethInc.
• hedonistinen vasemmistonietzscheläisyys
• yleisesti: asioiden ottaminen omiin käsiin, itse tekeminen, DIY

 

Edit: tekstissä on yksinkertainen jujutsun käsitteeseen liittyvä ongelma. Kuten sanottua, lajissa "vihollisen oma voima suunnataan uudelleen vihollista vastaan". Siis vastaan. Tämä on vasta puolivillainen affirmaatio. Teoreetikot ja aktivistit kaikkialla yrittävät nyt kehittää tapoja toteuttaa affirmaatiota jonkin oman puolesta niin, ettei toiminta jäisi pelkäksi reaktioksi. Tähän ei jujutsu riitä.

 

Ikuisessa taistossa sisäistä porvaria vastaan on nyt innovoitu laadullisen metodologian pohjalta analyysityökalu, joka auttaa laskemaan kunkin sielun porvariprosentin. Jokaisesta väitteestä, jonka tunnet sopivan itseesi, porvariprosenttisi nousee 14,2857143 prosenttiyksikköä. Puolikas myöntö lisää porvariastetta 7,14285715 prosenttiyksikköä.

Testi osoittaa oikeastaan porvarin pahamaineiseen kätyriin, pikkuporvariin, sillä puhdas isoporvari on loppujen lopuksi aika harvinainen näky.

 

1. Sinun on pakko mitata kaikki. Oliko leffa nyt varmasti rahan arvoinen? Oletko nelosen vai vitosen arvoinen filosofi? Paljonko aikaa on mennyt? Vuodattiko näyttelijä lavalle niin paljon hikeä ja kyyneleitä että se kattaa lipun? Montako digikuvaa tuli otettua lomalla? Mittaatko elämääsi sosiaalisesti tunnustetuilla saavutuksilla? Tykkäätkö enemmän tilastotieteestä kuin laadullisesta sosiologiasta?

Tausta: porvarillistumisen tämä piirre alkoi kehittyä voimakkaasti kellon keksimisen jälkeen, 1600-luvun kvantifioivan luonnontieteen ja rahatalouden myötä.

 

2. Olet rationaalinen yksilö. Porvarius seisoo ja kaatuu yksilökeskeisyyden mukana (vrt. vasemmistolainen autuus). Sinä tulet aina ennen postinumeroasi ja koko sosiaalista prosessia, joka on tuottanut sinut, puhumattakaan sosiaalisesta prosessista, joka on tuottanut sosiaalisen prosessin, joka on tuottanut sinut. Olet in-dividuaali, jakamaton monadi, jonka menestys riippuu järkevästi lasketuista itsenäisistä valinnoista ja itsekkäästä urasuunnittelusta. Et ole kuitenkaan täydellisen rationaalinen, vaan sinussa on ainakin yksi söpö persoonallinen irrationalismi, niin kuin postimerkkien keräily.

Tausta: länsimainen individualismihan syntyi paradoksaalisesti vasta, kun koossa alkoi olla tarpeeksi suuria ihmismassoja. Descartes ja Kant käänsivät teoreettisen ajattelun subjektiin, Hobbes ja Locke keksivät käytännöllisen yksilön. Uuden ajan filosofian historia on osin porvarillisen individualismin puolustelua.

 

3. Panostat potentiaaliseen itseesi. Nojatuolivallankumouksellisuus on porvarin ydinpiirteitä. Ostat hyllyittäin kirjoja, koska jonain päivänä luet ne kaikki, hankit pari virveliä, koska joskus on vielä aikaa kalastaa, olet puheissasi niin radikaali ja ainoa puuttuva juttu on potentiaalisen tuleminen todelliseksi. (Vasemmistomilitantti hylkää potentiaalinen vs. todellinen -erottelun ja toimii virtuaalinen vs. aktuaalinen -akselilla.)

Tausta: porvari havainnollistaa tässä Hegelin Oikeusfilosofiassa esittämää kuvausta absoluuttisen vapauden illuusiosta. Niin kauan kuin tahto pysyy mielensisäisenä ja abstraktina, tahdon vapaus näyttäytyy loputtomana: voin tahtoa, että A tai B tai C tai mitä vaan… Vapauden todellinen käyttö edellyttää konkreettista valintaa, joka sulkee tietyt muut mahdollisuudet pois.

 

4. Tavoittelet tuonpuoleista. Aiotko kirjoittaa päräyttävän romaanin, rakentaa savusaunan omin käsin, hankkia viinitilan Kaliforniasta ja juosta maratonin, mutta vasta "eläkkeellä"? Opetat ehkä pyrkimystä myös lapsillesi: "Jos olet kiltti tyttö tämän viikon kun isukilla ja äitylillä on paljon töitä niin saat viikonloppuna Palkinnon." Tuomas Nevanlinna kutsuu tällaista trassendenssin tavoittelua metafyysiseksi ajatteluksi: sitten kun, sitten kun, niin, niin, niin ja niin… Vasemmistomilitantti tietää että kaikki täytyy aloittaa nyt, koska me kaikki kuollaan huomenna. Ei ole mitään palkintoa viikonloppuna eikä turvattua elämää 40 vuoden ankaran työuran jälkeen, ei taivasta eikä sen puoleen helvettiäkään.

Tausta: transsendenssin historiasta on kirjoitettu aivan tarpeeksi, jopa liikaa. Siitä olemme paljolti velkaa Nietzschen kristinuskon genealogialle, joka liittää transsendenssin nihilismiin.

 

5. Jos joustat, joustat vain "yksityiselämäsi" kustannuksella. Leikkaat tarpeitasi, harrastat tunneasketismia, ajattelet että jos sinäkin pystyt vetämään 50 tuntia viikossa niin kyllä kaikki muutkin ja sitä paitsi läheisesi eivät tarvitse sinua kovin paljon jos sinäkään et heitä koska mehän ollaan kaikki rationaalisia autonomisia individuaaleja riippumattomia yksilöitä ja työelämä työelämä työelämä…

Tausta: kannattaa lukea A. R. Hochschildtin The Time Bind.

 

6. Pelkäät luonnontilaa. Jos kaikki eivät tee ihan vitusti töitä, yhteiskunta rappeutuu laiskistumisen myötä ja ihmiset palaavat kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Eikö niin? Ihmistä pitää vähän kuristaa, muuten se ei tee töitä.

Tausta: länsimaisen yläluokan moralismin historia, jälleen, Hobbesista alkaen. Filosofia akateemisena oppiaineena on kovin epäuskottava, koska se torjuu hysteerisesti epäilyt luokkasidonnaisuudestaan.

 

7. Luotat tavaratalismaaneihin. Viimeisimpänä ja vähäisimpänä: olet kuluttaja (et tuottaja). Vasemmistomilitantti tietää hyvin, että taistelu kulutusyhteiskuntaa vastaan on aina ollut tärkeä. Bertrand Russell sanoi hyvin vuonna 1918 ylistäessään anarkosyndikalisteja siitä, että nämä näkevät ihmiset tuottajina, eivät kuluttajina.

Tausta: porvari toteuttaa Hegelin Oikeusfilosofian toista pointtia, jonka mukaan tahto kohoaa korkeammalle tasolle ja saavuttaa suuremman vapauden objektivoituessaan yhteisesti tunnustetun universaalin oikeuden turvaaman yksityisomaisuuden muodossa.

 

Porvarimittarin kaltaisia innovaatioita tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Tehtyjen työtuntien määrä osoittaa, että iso osa väestöstä todella haluaa enemmän työtä ja vähemmän vapaa-aikaa, sikäli kuin näillä on eroa. Tämä ei lainkaan edistä vallankumousta.

Toisaalta olen huomannut, että porvarimittari värähtelee jyrkimmin keski-ikäisten kohdalla, joilla useimmiten korostuvat kohdat 1 ja 4-6. Nuoremmat halveksuvat vitoskohtaa ja lankeavat eniten seiskaan, mutta tämä ei ole kovin vakavaa. Nuorissa on paljon vallankumouksellista virtuaalisuutta.

Oma pikkuporvariprosenttini on 35,71428575.

 

Opinnäytetyön pätkä tältä keväältä: Moraalista Etiikkaan. Deleuzen käytännöllinen Spinoza (pdf)

 

5. Vasemmistolainen autuus: meidän täytyy kuolla egoina ja jälleensyntyä parvessa.

Sanotaan, että länsimaiset hahmottavat itsensä osana maailmaa järjestyksessä minä - asuntoni - korttelini - kaupunkini - maani - mantereeni - maapallo. Japanilaiset taas sijoittavat itsensä kosmokseen kokonaisuudesta lähtien: maailma - planeetta - manner - kaupunki - kaupunginosa - talo - minä. Spinoza on japanilainen ja täten maailmankuvaltaan vasemmistolainen.

Vasemmistolaisuus on kollektiivisen tason myöntämistä. Sosiaalisen todellisuuden tuotantoprosessit ovat kollektiivisia, ja se tarkoittaa että sosiaaliset ongelmatkin ovat yhdessä tuotettuja ja vaativat yhteisiä ratkaisuja.

Spinozan Etiikan korkein päämäärä on saavuttaa tietoisuus siitä, että maailma täytyy ymmärtää kollektiivin, substanssin eli Jumalan kautta. Tietoisuuden saavuttaminen johtaa Jumalan älylliseen rakastamiseen. Viidennessä kirjassa esitetään seuraavat propositiot:

 

… Jumalaan kohdistuvaa rakkautta eivät kateus tai mustasukkaisuus pysty tahrimaan, vaan se kukoistaa sitä enemmän, mitä useamman ihmisen kuvittelemme olevan yhdistyneitä Jumalaan saman rakkauden sitein. (V.20)

Mitä enemmän ymmärrämme yksittäisiä olioita, sitä enemmän ymmärrämme Jumalaa [eli meillä on Jumalan ymmärrystä]. (V.24)

Tajunnan korkein pyrkimys ja korkein hyve on ymmärtää oliot kolmannen tiedostuksen lajin avulla [eli substanssin kautta]. (V.25)

Tästä kolmannesta tiedostuksen lajista syntyy korkein mahdollinen sisäinen mielenrauha. (V.27)

 

Ilo syntyy siitä, kun kaksi toisiinsa sopivaa ruumista kohtaa ja lisää toimintakykyään liittymällä yhteen. Iloa tuottaa siis se, mikä on yhteistä.

Mitä enemmän ruumis kokee iloa, sitä enemmän ruumista vastaava tajunta ymmärtää olioita. Ja mitä enemmän asioita tajunta ymmärtää, sitä "vähemmän se kärsii affekteista, jotka ovat pahoja, ja sitä vähemmän se pelkää kuolemaa" (V.38).

Yhteisyyden ymmärtämisen ja yleiskäsitteiden muodostamisen kautta voidaan nousta yhä korkeampaan iloon ja tietoon.

Maailman ymmärtäminen kollektiivin ja substanssin kautta johtaa passiivisten affektien häviämiseen, niiden muuttumiseen aktiivisiksi. Jumalan älyllisen rakastamisen tuottama iloinen ja aktiivinen mielenrauha on autuutta. Tämä vasemmistolainen autuus on hyveellisen ihmisen korkein päämäärä.

Autuus on toimijan omasta luonteesta käsin määräytyvää toimintaa. Se on vapautta kollektiivisen välttämättömyyden ymmärtämisenä, mikä johtaa ilon voimalla kaiken olevan yhteisyyden tajuamiseen ja sitä kautta autonomiseen elämään.

Käytännössä tällainen etiikka kuitenkin on, Etiikan loppusanojen mukaan, "yhtä vaikeata kuin harvinaistakin".

 

Proposition V.20 todistuksessa Spinoza muotoilee vasemmiston maailmankuvan selkeimmin:

 

Tämä rakkaus Jumalaan on korkein hyvä, jota järjen ohjeiden mukaan voimme haluta, ja se on kaikille ihmisille yhteinen, ja me haluamme että kaikki nauttisivat siitä.

 

Nyt tiedämme, mikä on politiikan päämäärä. Kaikki eivät vielä voi nauttia Jumalan älyllisestä rakkaudesta. Toimenpiteet seuraavat ylläolevasta.

 

Spinozan syntisiä suloja: