Maailmassa kummittelee kommonismin haamu. Kapitalismin kritiikkejä ei yhdistä eniten lisäarvon käsite eikä edes luokkataistelu, vaan yhteismaiden yksityistämisen, tuhoamisen, takaisin valtaamisen ja luomisen analyysi.

Kapitalismin historia on kertomus yhteismaiden aitaamisesta. Vastaavasti vastarinnan historia on kertomus yhteisvaurauden haltuunotosta ja yhteisen luomisesta. Väitän, että nämä kertomukset ovat kapitalismin vastustajien pienin yhteinen nimittäjä. Yhteisrintamien luominen lähtee "yhteisten" eli kommonsien politiikasta.

Kommonsit ovat tänä ja ensi vuonna erityisen mielenkiinnon kohteena kirja-, lehti-, vasemmisto- ja aktivistimaailmoissa. Aikaisempina vuosina samanlaista huomiota osoitettiin vuorotellen globaalille järjestykselle ja väen moneudelle. Valokeilojen takana on pitkälti kolme kirjaa ja niihin liittyvät keskustelut.

Tämä johdannoksi postaustrilogialle.

 

Empire is materializing before our very eyes. (Michael Hardt & Antonio Negri, Empire, ensimmäinen sivu)

The possibility of democracy on a global scale is emerging today for the very first time. (Michael Hardt & Antonio Negri, Multitude, ensimmäinen sivu)

War, suffering, misery, and exploitation increasingly characterize our globalizing world. (Michael Hardt & Antonio Negri, Commonwealth, ensimmäinen sivu)

 

Aikoinaan koko maailma tuntui puhuvan Hardtin ja Negrin Imperiumista (2000). Kirja pisti kampukset kiehumaan LA:sta Pariisiin ja Tokioon. Lukupiirejä järjestettiin jyväskyläläisessä kellarissa asti. Onkohan kukaan laskenut kirjaan liittyvien keskustelujen pohjalta syntyneitä yhteiskunnallisia liikkeitä? No Borders, prekariaattiliike ja Vapaa liikkuvuus -verkosto ovat vain esimerkkejä.

Imperiumi räjäytti kaiken, kirja oli metafyysinen pommi. Jos sitä miettii kirjana, siis tyylin, rakenteen ja lukukokemuksen kannalta, niin siitä on vähän typerä kirjoittaa analyyttisesti. Se on paras ikinä kirjoitettu versio Kommunistisesta manifestista ja samalla upea romaani, joka kokoaa yhteen 500 vuotta radikaalin ajattelun ja vastarinnan historiaa. Sitä on vaikea ajatella ilman mahtipontisia assosiaatioita: Dante, Chaucer, Joyce, Pynchon.

Kohtasin kirjan lukiolaisena, joka oli kiinnostunut fenomenologiasta ja kirjoitti yhteiskuntafilosofian kurssille tutkielmaa anarkismista. Teksti ei oikein avautunut, joten tein itselleni muistiinpanon: "Lue Marxin Pääoma ja Deleuzen & Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia." Molemmat sarjat ovat yhä kesken, mutta jossain vaiheessa jatkuva Foucault’n, Deleuzen, Marxin, sosiologian ja Megafonin tankkaaminen teki tehtävänsä, ja vuodesta 2007 alkaen olen saanut Imperiumista yhä enemmän irti.

Kirja "selitti kaiken". Siitä puuttui varsinainen uusi analyysi, se ilmaisi paikoin lukukelvottoman monimutkaisella tyylillä nolostuttavan yksinkertaisia asioita, ja filosofian osalta sen uutuudet rajoittuivat kaiketi moderniteetin historian ja suvereniteettiteorioiden kommentointiin. Mutta kirja selitti kaiken yhdistämällä vasemmiston pirstaleet suureksi kertomukseksi. Ja minkälainen kertomus!

 

Hardt & Negri kirjoittivat Imperiumista, uudesta globaalista hallitsemisen logiikasta ja rakenteesta, joka "on hajautettu ja deterritorialisoiva valtakoneisto, joka asteittain sulkee koko maailman avoimien ja yhä laajenevien rajojensa sisään”. Tämä uusi valtakoneisto "ohjailee monenkirjavia identiteettejä, joustavia hierarkioita ja monimuotoista kanssakäymistä mukautuvien komentoverkostojen välityksellä".

Kansallisvaltioiden rappioitunut suvereenius on siirtymässä Imperiumille (trilogian perusteella prosessi käydään olennaisesti 1920-2010). Muodostuu "kansallisten ja ylikansallisten organismien ketju, joita yhdistää samanlainen vallan logiikka". Imperiumin syntyprosessi on samalla siirtymä imperialistisen ajan maailmankartan kansallisväreistä "imperiaaliseen sateenkaareen". Maailmat sekoittuvat, tehdastyön voima vaihtuu kommunikatiivisen ja affektiivisen työhön hegemoniaan, ja itse yhteiskunnallinen elämä astuu tuotantoon ("biopoliittinen tuotanto").

Imperiumi on kaikkialla. Se on rajaton järjestelmä, joka pyrkii lopettamaan historian. Se on "suunnaton sorto- ja tuhokoneisto". Mitä sille voi tehdä?

Ehdin jo tehdä itselleni uuden muistiinpanon: "Voiko kapitalismia todella poistaa muuten kuin itsemurhalla?" Seuraavaksi Hardt & Negri kuitenkin jo kirjoittivat: "Väen luovat voimat, jotka pitävät yllä Imperiumia, kykenevät myös autonomisesti rakentamaan vastaimperiumin, globaalien virtausten ja vaihdon vaihtoehtoisen poliittisen organisaation."

Tavoite on Imperiumin prosessien uudelleenorganisointi ja suuntaaminen kohti uusia päämääriä, uusia demokratian muotoja. Avuksi kutsutaan filosofia, historiatiede, kulttuurintutkimus, taloustiede, politiikantutkimus, antropologia ja uusi globalisaatiokriittinen liike. Niiden avulle esitetään Imperiumin genealogia ja biopoliittinen manifesti.

Ja tämä oli vasta kirjan esipuheen referointia!

 

 

 

Rakastan Imperiumia. Rakastan sitä niin kuin rakastettua rakastetaan: tiedostetaan viat ja suututaan niistä aina välillä, mutta tiukan paikan tullen rakas on etusijalla. Vaikka se murhaisi.

Rakastan sitä niin kuin Spinoza rakastaa: toimintakykyä kasvattavalla ilolla ja autuudella.

Rakastan sitä niin kuin ampiainen rakastaa orkideaa: hieromalla itseään siihen vain huvin vuoksi.

Haluaisin edelleen lukea kirjan jokaisen lähdeviitteen jokaisen teoksen, artikkelin ja kirjeen. Haluaisin kirjoittaa kirjasta 2000-sivuisen kommentaarin. Haluaisin syödä kirjan sämpylän välissä.

Imperiumi on kulutukseen ja käytön jälkeen poisheitettäväksi tarkoitettu poliittinen julistus. Silti siihen lankeaa loputtomasti. Osan viehätyksestä täytyy tulla pelkästä kasvukokemuksesta: sen kautta oppi filosofiaa, politiikkaa ja italialaista autonomiaa. Mutta silti! Kirjan pyhä ydin surraa edelleen. Sitä tunnelmaa lähelle voi päästä ehkä vain Yeah Yeah Yeahsin biisin Heads Will Roll Digiraati-remixin avulla.

En voi enää jatkaa sanojen tasolla, joten jätän tämän tähän.

 

Imperiumin Helvetistä sikisi jatko-osia: Kiirastuli Multitude (2004) sekä Taivas Commonwealth (2009). Tavallaan jatko-osissa olisi voinut lukea mitä soopaa tahansa, ja niille olisi nyökkäilty ymmärtäväisesti. Tavallaan näin myös kävi. Eikä trilogian rinnastus umpiteologiseen Jumalaiseen näytelmään ole mikään vitsi. Negrin osuudet taustakertomuksessa ovat silkkaa Augustinuksen De civitas deitä: paetaan Babyloniasta (Spinozan) Jumalan kaupunkiin!

Multitude veti varovaisesti takaisin Imperiumin metafyysisen mahtipontisia skeemoja. Yhtäältä on noloa keksiä suuri teoria ja neljän vuoden päästä paikkailla sitä niin, ettei se enää vakuuta ketään. Toisaalta Imperiumi itse tiesi paremmin kuin Hardt & Negri. Meidän ei tarvitse ottaa Multitudea vakavasti, koska meillä on Imperiumi. Jatko-osa on kuitenkin käyttökelpoinen hengennostattaja ja neuvonantaja, vaikka se kaiken kromin jälkeen jättää käsittelemänsä vastarinnan subjektin eli "moneuden" kaikilla tasoilla epäselväksi.

Commonwealth viimeistelee trilogian - dialektisesti. Yksi Hardtin ja Negrin nolouksista on ristiriita väitteiden ("dialektiikka on ohitettu") ja käytännön argumentoinnin (perinteistä vulgäärihegeliläistä "oho, vasen onkin oikea" -dialektiikkaa) välillä. Trilogian rakenne on rautalankamainen: ykkönen esittää kovan teesin, josta kakkonen vähän hajoilee ja etenee nolostellen, ja sitten kolmonen palaa ykkösen teesiin, aufhebungittaa ja kirjoittaa sen uusiksi vähän vaihtelevista näkökulmista. Päämäärään saapuminen ei yllätä, mutta matka on ehdottomasti tekemisen arvoinen: trilogiaa voi monessa mielessä kutsua vasemmistolaiseksi Bildungsromaniksi.

 

Michael Hardtista & Antonio Negristä on väännettyä loputtomasti suomalaisia versioita: Mikko Kova ja Toni Tumma, Härski Hartikainen ja Antti Neekeri, Mikael Vaikea ja Tomppa Mustapää… Myös kirjojen sisältöä on suomalaistettu muun muassa veivaamalla se megamankelin läpi 1999-2008. Jos on lukenut Megafonia ja esimerkiksi tätä blogia, Hardtin ja Negrin trilogia ei ehkä tarjoa kovin paljon uusia käsitteitä tai analyyttisia aseita. Mutta kirjojen tyyliä ja tarinankerrontaa on mahdotonta referoida tai tiivistää. Lukemalla ne voi totisesti kokea kommunistin elämän ikuisen keveyden ja ilon!

Ensi kerroilla tässä sarjassa: muistelmat jatkavat Multitudesta ja päättyvät ensivaikutelmiin trilogian päätösosasta, joka julkaistiin viime viikolla.

 

 

Mitä yhteistä on Opiskelijatoiminnalla ja Michael Jacksonilla?

- Kumpikaan ei koskaan kuole…

No ei.

Molemmat haudattiin ilman aivoja.

 

 

 

Havaitsemmeko epämääräisen viittauksen zombipolitiikan käsitteeseen?

 

Talvella opiskelijoiden, tutkijoiden ja yliopiston henkilökunnan liikehdintä levisi maanlaajuiseksi Opiskelijatoiminnan Helsingissä järjestämän yliopiston yleiskokouksen jälkeen. Ainakin viiden kaupungin kampuksilla ja kaduilla oli kuukausien ajan tekemisen meininkiä. Tuntui, että jotain tapahtui. Jotain avautui. Syntyi uusia kokemisen ja tekemisen tapoja. Tuskin kovi moni oli oikeasti kiinnostunut keskittymään vain uuteen yliopistolakiin; luultavasti vielä harvempi ajatteli, että saisimme koko lain kaadettua.

Pelissä tuntui olevan paljon enemmän kuin lain fetisoiminen, lain, joka osittain vain affirmoi sen, mitä yliopistossa oli jo tapahtunut. Ensiksi kyseessä olivat opiskelijoiden ja henkilökunnan (työ/)elämät niin kuin he ne haluavat elää ja kokea: viime kevät oli paras yliopistossa viettämäni lukukausi. Toiseksi, mahtipontisesti, kyseessä oli "yliopiston ja tietotyövoiman asema Suomen valtiossa ja kapitalistisessa yhteiskunnassa yleensä" (ks).

Tapahtumista uutisoitiin, blogattiin ja juoruttiin. Helsingissä oli viikossa kahdesta kuuteen Opiskelijatoiminnan kokousta tai talkoopäivää: maanantaina järjestettiin yleiskokous tulevasta toiminnasta, tiistaina oli mediaryhmän kokous ja keskiviikkona lakityöryhmän palaveri, torstaina suunniteltiin mielenosoitusta ja sunnuntaina kokoonnuttiin maalaamaan bandiksia. Rakennuksia vallattiin, oli mielenosoituksia, keskustelutilaisuuksia, pamfletteja, väittelyitä ja bileitä.

"Opiskelijatoiminnan villit päivät." Opiskelijat, yliopistojen henkilökunta ja muut osallistujat kokivat ja tuottivat utooppisia affekteja. Kunnes toiminta lässähti.

Toiminta lässähti, koska aivot putosivat päästä. Ilman aivoja Opiskelijatoiminta eli vielä hetken, niin kuin torakka, jolta on irrotettu pää ja joka siksi menehtyy nälkään.

Tässä on ero Michael Jacksoniin: Jacksonin aivot poistettiin vasta kuoleman jälkeen.

 

Aivot tarkoittavat tässä kahta asiaa: strategiaa ja mytologiaa. Strategialla voitetaan sota, mutta mytologia kertoo, miksi soditaan.

Vapun jälkeen Opiskelijatoiminnan molemmat aivopuoliskot olivat hävinneet. Niinpä liike ei saanut aikaan muuta kuin näkymättömän mielenilmauksen ja pari konservatiivista lausuntoa.

Nyt alkaisi olla tilinpäätöksen ja uudistumisen aika.

Siksi tästä postauksesta alkaa pieni sarja:

 

Mitä tapahtui & miksi eli OT:n tilinpäätöstä tekemässä

 

Megafoni on tekemässä kyselytutkimusta yliopistoliikehdinnästä. Toimijoita on lisäksi haastateltu kirjallisesti ja suullisesti eri tarkoituksia varten. Hahmotetaan tässä sarjassa yksi mahdollinen tapa vastata ja tehdä tilinpäätöstä. En tietenkään yritä puhua kaikkien puolesta.

Tämä hedelmä oli mukana alusta asti eli yliopiston päärakennuksen valtauksella asunnottomien yönä syksyllä 2008 sekä Opiskelijatoiminnan ensimmäisessä opintopiirissä samana syksynä. Aktiivisuuteni vastaa jokseenkin blogin Opiskelijatoiminta-aiheisten tekstien ilmestymistahtia:

• lokakuu: 1 postaus (Sattumia & tapahtumia)

• marraskuu: 4 (Voi paska, ne tekee sen taas, Perusasioita uudesta yliopistolaista, "Uuden (opiskelija)liikkeen aika on nyt", Vanha/uus ‘08)

• joulukuu: 0

• tammikuu: 3 (Muistiinpanoja asumisesta, Kapinaa yritysyliopistossa, Jussi Vähämäki: Onko yliopiston muututtava?)

• helmikuu: 5 (Tämän vuoksi johtajille nauretaan - katso shokkivideot, Suljetut osastot aiotaan lopettaa, Rage Against OPM, Ihanteen pelastaminen vai tietotyöläisten itseorganisoituminen, Kamaridepinaa Tampereelta)

• maaliskuu: 4 (Lähdetään lakkoon & ruvetaan kaduille,  Painajainen lähestyy, Prekariaatin vastavaltaa, Ranskalaisia yliopistolla)

• huhtikuu: 5 + muut sivut + 1 lehtijuttu (Reclaim your education, Toistan itseäni toistamassa itseäni, Työväen sivistys, Vappukatekismus 2009, Oma toimitalo kantakaupungissa?)

• toukokuu: 1 + muut sivut + 2 lehtijuttua (1000vsek)

• kesäkuu: 0

Jos haluaisi tutkia Opiskelijatoiminnan (julkista) aktiivisuutta tarkemmin, voisi tietenkin vääntää yksinkertaisen kaavion esimerkiksi foorumin kirjoituksista ja kalenterin tapahtumista.

Tarkastelen seuraavissa postauksissa Helsingin opiskelijaliikettä eri kenttien kautta:

 

 Johdanto

1. Järjestäytyminen, sisäpiirit, avoimuus ja ristiriidat eli koko jutun lyhyt historia

2. Politiikka ja vaikutusmahdollisuudet

3. Sukupuoli

4. Konflikti, väkivalta ja laittomuus

5. & 6. Neuvoja nuorelle opiskelijatoimijalle

 

 

 

Tokyo-wikin sanoin:

"Opiskelijatoiminta on keskeinen osa opiskelijan elämää ja akateemiseen yhteisöönsä osallistumista."

 

 

Useat bloggaajat, jotka ovat asuneet Japanissa yli kolme viikkoa, pysähtyvät yhtäkkiä. Se on ymmärrettävää. Maassa on muuta tekemistä, ja kolmessa viikossa mieli on ehtinyt alistua japanilaisten tyhjään formalismiin. Se saa kirjoittamisen tuntumaan turhalta. Ei vain turhalta, vaan myös tyhjältä. Turhalta ja tyhjältä ilman eurooppalaista angstia. Puhtaasti tyhjältä.

Kapitalismin kritiikki? Hähää. Ei Japanissa. Paitsi osana koneistoa. Ehkä se on vain rehellisempi tapa elää, kaikille.

Kaupallisuuden kritiikki? No jos siitä saa rahaa.

Auktoriteettien kritiiki?

Mitä?

Nautintojen suhteen Japani on hyvä, koska Japanissa ymmärretään itsekurin ja asketismin olevan osa nautintoa, toisin kuin Amerikassa. Estetiikan suhteen Japani on hyvä, koska siellä ei ole mitään erillistä estetiikkaa ja kaikki näyttää ja tuoksuu kauniimmalta. Arjen kannalta Japani on hyvä, koska kaikki siellä on ajoissa ja toimii.

Mutta politiikan kannalta Japani tekee kyyniseksi. Jussi Vähämäki saattaisi olla tyytyväinen.

 

Tämän postauksen tarkoitus ei ole kertoa, että pysähtyisimme. Sitä paitsi olemme jo palanneet Tokiosta.

Ennen kuin lähdimme, varjossa oli virallisesti 31 astetta ja matka Meguron asemalle kulutti puolitoista vesipulloa, koska hikoilu on  Japanissa kielletty. Vallankumous alkoi silti olla Tokiossa cool, koska tämänkin kirjoittajaa pyydettiin malliksi koekuvauksiin, kun hengasin Shibuyan Hachiko-aukiolla.

Kieltäydyin. Ehkä se johtuu siitä, että kyynisistä ihmisistä ei saa otetta.

 

Tämän postauksen yksi tarkoitus on ihmetellä, miten kahden ja puolen viikon kirjoittamattomuus tuottaa velvollisuuden "tunnustaa" enimmäkseen tuntemattomille lukijoille syitä siihen, miksi ei ole kirjoittanut. Ihan niin kuin kirjoittaminen olisi jotenkin oletusarvo tai siinä itsessään olisi jotain arvokasta. Tai niin kuin kesä ei olisi tarpeeksi hyvä syy.

Itsensä ilmaiseminen. Itsensä toteuttaminen. 30 vuotta sitten Suomessa elettiin viattomuuden aikaa:

 

Tämä Suomi on loppujen lopuksi julma yhteiskunta, joka vanhempien ja muiden auktoriteettien arvovallalla kontrolloi jäsentensä vapautta. Itsensä toteuttaminen, joka on suuren taiteen perusedellytys, on Suomessa ylenkatsottu ylellisyys.

(Kirsti Simonsuuri, Pohjoinen yökirja, 1981/2001, s. 83.)

 

Simonsuuri kirjoitti tuon ilman ironiaa! Ja vielä kirjassa, joka suhtautui ironisesti suomalaisen "älymystön" sivistymättömyyteen.

Nyt voitaisiin kirjoittaa: "Tämä Suomi on loppujen lopuksi julma yhteiskunta, joka median ja muiden valtajärjestelmien notkealla syyllistämis- ja velkaannuttamissysteemillä kontrolloi jäsentensä vapautta. Itsensä toteuttaminen, joka on porvarillisen taiteen perusedellytys, on niin Suomessa kuin muuallakin kontrolloidun käyttäytymisen ensimmäinen askel."

Sitä valittaa, että maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja että meitä hallitaan itseilmaisuun pakottamisella. Sitä perustaa blogin joka väittää ettei "kommunikoi". Puolentoista vuoden jälkeen sitä huomaa olevansa väsynyt ja edelleen kaikkien kommunikaation sääntöjen sitoma.

Sitä puhutaan työstä kieltäytymisestä mutta ei kieltäydytä työstä.

Puhutaan perustuloon pakottamisesta mutta ei olla pakottamassa.

Puhutaan laajasta kertarynnäköstä mutta ei olla värväämässä armeijaa.

Mutistaan mutta ei kapinoida.

Tämähän on vasemmiston klassisia teemoja: disilluusio sanoihin, mistä seuraa illuusio "suorasta toiminnasta". Yleensä viimeistään silloin ollaan kusessa.

"Mitään ei tapahdu, mikään ei muutu…"

Paitsi tietenkin HUOMENNA, ENSI VIIKOLLA, ENSI VUONNA: "Pinnan alla saattaa olla hiljalleen kypsymässä antipoliittinen kapina, jonka tarkoitus ei ole enää saattaa valtaan uusia johtajia, vaan lakkauttaa valtio ja muut luokkayhteiskunnan rakenteet välittömästi."

Saattaahan se olla kypsymässä.

Sitä odotellessa: massit täällä kiertää, muttei päästä niihin käsiksi (Asa).

 

 

 

Kirjoittaminen on kommunikaatiota, mutta ei mulkku-Habermasin kommunikaatiota. Kirjoittaminen on kommunikaatiota, joka ei pyri totuuteen tai konsensukseen, vaan vaikutusten tuottamiseen. Kommunikaatio vaikuttaa myös kommunikaation lähteeseen.

Siksi blogi voi tuottaa tarpeen kirjoittaa siitä, miksi ei ole tarvetta kirjoittaa. Ehkä tämä on pienten blogien heikkous: henkilökohtaisuus ja ruumiillisuus. Suurempien projektien kirjoittajien ei tarvitse välittää itsestään.

Jos voisikin päästä eroon itsestään ja kirjoittaa niin kuin Ismo Alanko laulaa: mitä se mulle kuuluu mitä mä teen…

Viestintä ekologisena sommitelmana ja ainutkertaisten vaikutusten (erojen) tuottamisena: materialistinen teoria kommunikaatiosta. Ota Mille plateaux ja lyö sillä semiotiikan professoria.

 

Sitten parempia uutisia: aktivismi on Japanissa in enemmän kuin aikoihin, kertoo Tokyo University of Artsin professori Yoshitaka Mouri International Herald Tribunessa (26.6). "This is the most significant rise in activism I’ve seen in years … A movement is brewing among young Japanese."

Talouskriisi on tuottanut repeämän myös Japanin wasistiseen yhteiskuntaan. Kriisi, irtisanomiset ja lisääntyvä prekarisaatio - epävarmuus ja toisten armoilla eläminen - murjovat eniten nuoria. Päättäjät keskittävät kosiskelunsa keski-ikäisiin äänestäjiin, ja vanhuksiin: Japani on nopeasti ikääntyvä maa.

"Once we’re done, we’ll overrun Japan with demonstrations," Seiko Uchida, the head of the [activists’ training] center, told the cheering crowd.

Tähän vaadittiin vain kuukauden oleskelu maassa…

No, joo. Vallankumous on kaukana. Mutta epäilemättä saisimme välittömän orgasmin, jos näkisimme 10 000 prekaaria marssimassa Ginzaa pitkin Twisted Sistersin "We’re Not Gonna Take Itin" tahdissa.

Children of Bodom - Tokyo Warhearts

 

 

Zengakuren (kuva: dailylife.com)

 

Raivon kesä, Raimon kesä, pitkä kuuma kesä, helvetti irti -kesä, rakkauden kesä, "luokkakantainen" kesä: retoriset lämmöt ovat nousseet koko talouskriisin ajan, vaikka ulkona on satanut ja paistanut. Ehkä joku päivä näemme retoriikkaa toiminnassa muuallakin kuin blogeissa ja lehdissä.

Kirsti Simonsuuri kirjoitti Pohjoisessa yökirjassaan myös, että keskikesä on vuoden kohokohta: silloin vuosi on paljastanut kaikki korttinsa.

Toivottavasti Simonsuuri on hyvin väärässä.

Muuten vuosi on tässä:

 

 

123 postausta ja 148 kommenttia vuodessa. 11879 kävijää puolessa vuodessa. Tapoja löytää blogi: Google, Takku, Blogilista, rss, toiset blogit. Search query stats from December:

 

Data transferred: 4.66 gigabytes
Average data transferred per day: 153.94 megabytes

Vallankumouksen hedelmiä @ Wordle, joulukuu 2008:

 

Tämä postaus on esimerkki laatuajan (luomisen ja bloggaamisen luonnollinen ympäristö; nautinnollinen aika) muuttamisesta määräajaksi (kapitalismin ja riiston luonnollinen ympäristö; aika resurssina, porvarin aika). Ajan vallankumouksellisuudesta lisää seuraavassa. Muita aiheita: Kreikan tapahtumien jatkokehittely, kapitalismi ulkoavaruudesta tulleena loisena, maanalaisen tai hiljaisen vallankumouksen mahdollisuus, 1900-luku pila-Hegelin silmin, asuminen ja vallankumous, Antonio Negri, Quentin Meillassoux ja Badiou.

Niin ja hyvää uutta vuotta.

Puolivuotiskatsaus kesältä

Jekin edesmennyt isoäiti lähetti hedelmätarhalle pokaalin menneisyydestä. Kiitos siitä: osuvasti se tuli masokistipostauksen aikaan. Kuukausi on ollut yhtä masokismia matkoineen ja nanowrimoineen. NFA:ta on nyt koossa 45 sivua. Itähelsinkiläisen sushiviikonlopun vuoksi olen kuitenkin 2700 sanaa aikataulusta jäljessä.

Blogifiltterini vuotaa sen verran että rss-lukijassa on jatkuvasti yli tuhat lukematonta feedinpätkää. Lifehakkerit katsovat, että syötteiden liikatilaaminen hyödyttää, zeniä popularisoivat taas saattavat tilata vain kymmentä syötettä, mikä ei itseltäni onnistuisi. Harvemman sivuston jokaista postausta kun jaksaa tai ehtii lukea kokonaan (pisimpään jatkuneena poikkeuksena ehkä Larval Subjects).

 

Jos haluavat, seuraavat tahot voivat tuntea kirjoittavansa hyvin:

1. Chilipaprika: vasemmistolainen kasvissyöntiblogi.

2. Seksualisti: kiva kirjoitustyyli, vaikka haluaakin koko ajan provosoida "radikaalifeministejä" ja "seksuaalikielteisiä" ihmisiä, mikä on vähän 60-luvulle jämähtänyttä.

3. Finnsanity: kristillisen psykokapitalismin analyysia.

4. Leo Stranius: hauska seurata jonkun kalenteria, vaikka LiveJournal tekeekin kaikkensa jotta kaikki sen blogit näyttäisivät mahdollisemman rumalta. Vihaan LiveJournalia, mutta tykkään tästä postauksesta.

5. Bonuksena jenkkiblogi What in the hell: prekariaatin oma tiedemies!

 

Myös uusin blogituttavuuteni on vilkaisemisen arvoinen. Tähän on tultu on nuoren, vihaisen ja ylimielisen filosofin ylläpitämä blogi, joka jää kyllä varmaan lukematta kun sitä ei saa feedinä. Teoksen blogialusta on muutenkin turhan ankea.

 

 

Pokaalin mukana tulevat ohjeet:

1. valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta.
2. jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3. palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.
4. logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5. palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

 

 

 

Minimetropolin kannen alla kuhisee. Porvarien pieremä matalapaine sysää kaupungin fysikaaliset ja mentaaliset massat levottomaan pyörteeseen. Sosiaaliviranomaisten, mellakkapoliisin ja tulosta tavoittelevien vartijafirmojen epäpyhä liitto hyörii kapitalistien julkista tilaa murskaavana rautanyrkkinä samalla, kun tavallisilla ihmisillä olisi muitakin ongelmia.

Lukas menettää kämppänsä ja miehisyytensä, Mirva uhkaa musertua runkopatjaksi muiden "joustavien" työntekijöiden alle, Emilistä ei ole muuhun kuin humanistiseen runopoikalässytykseen, Jesse ei osaa sovittaa militaristisen fasistin identiteettiään vapaaseen hedonismiin, Loviisa huomaa muuttuneensa sovinistiseksi feministiksi, Jyrkin tie suomalaisen filosofian huipulle törmää lasikattoon, eikä Oton teinirokkikombo meinaa ottaa tulta alleen. Säämiehen herkät tuntosarvet löytävät rauhan myrskyn silmästä. Krisse taas etsii rakkautta Suomen viimeisenä boheemina…

Edes katukarnevaalit ja jäätyneet kakut eivät hidasta kaupunginhallituksen julmaa jyrää, jonka alle jäävät puistonpenkeillä nukkuvien spurgujen ja kerjäläisten lisäksi suurin piirtein kaikki muutkin, joilla ei ole varaa citymaasturiin. Maailmanlopun näkymättömän auringon paahtaessa väki kerääntyy viimeiseen autonomiseen taisteluun – kokoomusdiktaattorin johdolla…

 

Vielä on viikko NANOWRIMON (National Novel Writing Month) alkuun. Ideana on tutusti kirjoittaa vähintään 50 000 sanaa sisältävä romaani marraskuun aikana. Tyylilaji on vapaa, ja niin sen täytyykin olla. Ilman tarkempaa suunnittelua kuukaudessa ei ole helppo saada aikaan vaadittua sanakekoa, ellei heittäydy vapaaseen pudotukseen.

Aion kirjoittaa luonnoksen halvasta kioskiromaanista. Sen nimeksi tulee Nälkäiset friikit ja aivopoliisi (NFA). Temaattista yhtenäisyyttä se ammentaa Frank Zappan levyltä Hungry Freaks. Paljon muuta en siitä vielä tiedä.

Ensikertalaisena olen tyytyväinen, jos saan kokoon 37 500 suomenkielistä sanaa - suomen sanat kun ovat lihavampia, niin määrä vastaa suurin piirtein 50 000 englantilaista. Muuta en sitten ensi kuukaudelta odotakaan…

 

Nanowrimoa varten ehtii vielä valmistautua. Nyt on hyvä hetki luonnostella se dekkari, jonka on aikonut tehdä sitten joskus eläkkeellä.

Viikon aikana henkilökohtainen ja poliittinen ovat rinnastuneet. Paluu syyslukukauden kertosäkeisiin tempaisi ajan juuriltaan ja hajotti tekemisen eri suuntiin laajeneviin liikkeisiin: olisi matka Baltiaan, sosiaalisuuksia, muutama filosofian ja kirjallisuuden kurssi, kaksi seminaaria, sekalaisia järjestöjuttuja, muutama pieni zurnalistinen artikkeli ja muita asioita, joita pitäisi valmistella yhtä aikaa. Samaan aikaan toisaalla Georgian sota on irrottanut maaperästä yli 100 000 siviiliä ja viskannut heidät juurettomaan liikkeeseen ympäri Kaukasian alueita.

Molemmat tapahtumat liittyvät deterritorialisaatioon. Deterritorialisaatio on filosofian kuningaskäsite, ajattelun ruhtinaiden valtikka, koko maailmanhistorian avain ja suurin immateriaalinen rakkauteni.

Jos maailmankaikkeus pitäisi summata yhteen sanaan, se olisi deterritorialisaatio.

 

 

 

 

Mitä sitten on tämä kuuluisa "deterritorialisaatio"?

Se on rajoja irrottava ja niistä irtautuva prosessi, hajautumista ja hajoamista, pakenemista, virtaamista ulos ja pois, dekontekstualisoitumista, liikkuvaa muokkautumista, irtautumista ja siirtymistä alueelta ulos. Yhdessä reterritorialisaation kanssa se tarkoittaa uuteen kontekstiin yhdistämistä, kollaasin tekemistä. Antropologiassa se tarkoittaa ilmiön irtaantumista alueellisesta maaperästä.

Territorio on maa tai alue. Deterritorialisatio on siitä irtautumisen prosessi ja reterritorialisaatio on uuteen alueeseen kiinnittymistä. Deterritorialisaatiota seuraa aina reterritorialisaatio. Tähän on kuitenkin yksi poikkeus, nimittäin absoluuttinen deterritorialisaatio. Maailman (ja maailmankaikkeuden) historia kokonaisuutena on absoluuttisen deterritorialisaation prosessi: "kaaoksen valssi", irtautumisen ja laajenemisen pyörre.

 

Keppi on deterritorialisoitu oksa. Löytöretket deterritorialisoivat sivilisaatioita. Kopernikuksen myötä maa deterritorialisoitui liikkumattomasta keskipisteestä Maa-planeetaksi. Nykyään pakolais-, maahanmuuttaja- ja kulkurivirrat deterritorialisoivat nationalistisia valtioterritorioita; suhteellisuusteoria, kvanttifysiikka ja supersäieteoria deterritorialisoivat aikaa ja tilaa ja dekonstruktiiviset kulttuurivirtaukset deterritorialisoivat merkityksiä.

Pertti Lappalainen tavoittaa jotakin olennaista deterritorialisaatioprosessista puhuessaan ”objektin totaalisesta vallankumouksesta”: "objekti käännetään toisaalle sen alkuperäisistä päämääristä [deterritorialisaatio] ja kytketään se uuteen asiaan ja näin se määritellään uudelleen [reterritorialisaatio]" (Poliittisen tyylin taito, s. 169). Objektit siis vaihtavat roolia ja muuttuvat toisiksi objekteiksi tullessaan kollaasin tai sommitelman osaksi ("EU on deterritorialisoitujen valtioiden sommitelma").

Kapitalismi on Deleuzen ja Guattarin mukaan deterritorialisaation paradigmaattinen tapaus: se romuttaa hierarkioita ja instituutioita, tuhoaa kirkon ja valtion, purkaa koodeja ja vapauttaa virtoja, deterritorialisoi väkeä joustavaksi työvoimaksi, mutta silti reterritorialisoi kaiken – myös sitä vastustavat koodit –  aksiomaattiseen koneistoonsa, rahaan ja uusiin keinotekoisin yhteisöihin (kansakunta, spektaakkelin yleisö).

 

1900-luvulla historian deterritorialisaatioprosessi alkoi kiihtyä huimasti. Jukka Relander kuvailee tapahtumia:

Picasso vapautti maalauksen esittämään kohteen sijasta itseään, ja Schönberg vapautti musiikin tonaalisesta sävelasteikosta samanaikaisesti kun lyriikka vapautui loppusoinnuista. Maallistunut ihminen on vapautunut uskonnon lisäksi myös sen korvikkeeksi luodusta kansakunnasta. Sukupolvet vapautuvat edeltäjistään, yksilö velvoitteistaan ja yhteisö keskinäisestä lojaliteetista. Vapaudumme historiasta, vapaudumme itsestämme. Todellisuus vapautuu sisällöistä ja ihminen ihmisyydestä … Historia, kuten Spengler ennakoi, on muuttumassa merkityksettömäksi. Tarpeisiinsa sopeuttava, joustoihin kehottava ja jatkuvaan muutokseen kutsuva talous irrottaa ihmisiä vanhoista kiinnikkeistään, omasta taustastaan ja kokemushistoriastaan … Identiteetit ovat liikkeessä ja niitä neuvotellaan uusiksi yhä uusissa pätkittyvissä suhteissa. (Ankkalinna ja lajien synty, s. 20, 22.)

Tulevaisuuskin deterritorialisoituu: "Samalla kun menneisyys jatkaa outoa katoaan, muuttuu tulevaisuus yhä utuisemmaksi ja ennakoimattomammaksi."

 

(Kts. aiheesta myös erään vallankumouksen hedelmän vanha Wikipedia-artikkeli)

 

 

Viime aikoina Olemisen porteille Hirtetty Koiranmutka on ylenmäärin rahoittanut vallankumousta timanttilahjoituksin. Kiitän huomiosta. Lahjoitan timantit spinozistisen kommunismin hengessä kaikille niitä tarvitseville.

Mainitsen silti, edellä ja täällä mainittujen lisäksi, muutaman mielenkiintoisen blogin.

• The Accursed Share (TJEU: Matter & The Syntheses of Time) - huh huh että voi kirjoittaa raskaita postauksia
• Ajatuksia ensimmäisestä maailmasta - miellyttävälukuisia hyväkielisiä tekstejä; kuin tuorejuustoa sivelisi suolakeksille
• Converting Vegetarians - en yleensä lue muotiblogeja, enkä tiedä miksi seuraan tätä
• Feminist Philosophers (TJEU: Philosophical Insults) - energinen ja hauska feministivirta
• Liekkiön loki - esimerkkinä vähän henkilökohtaisemmasta blogista
• Tapio Laakso - aina ajankohtainen
• Write to Done - esimerkkinä loputtomista writing-inspiration-getting-things-done blogeista

 

Ehkä nyt on hyvä hetki tehdä angloamerikkalainen pieni porvarillinen recap tärkeimmistä tähänastisista postauksista.

 

Aktivistis-sosiologisia tapahtumia:

• Käytännön autonomiaa
• Takaisin aallonharjalle
• Kontrolli turvallisuuden nimissä
• Affekti ja shokki
• Poliisin semiotiikkaa
• Emme ole koskaan olleet mainoskriittisiä
• Häädetty valtaus: Karku
• Huumeet ja luokkataistelu
• Liian köyhä hintiks - mustapinkki Pride
• Miten ajattelevat ihmiset perustelevat mukautumisensa

 

Katsauksia siihen mitä on meneillään:

• Tammikuun uutisia
• Helmikuun uutisia
• Maaliskuun uutisia
• Apokalyptisia viboja
• Sälää

 

Valokuvia löytyy muualtakin mutta nämä ovat lähinnä sydäntä:

• Rakkauden kesä ‘08 alkaa tästä
• EuroMayDay 2008 Helsinki: mitä tapahtui?
• Perkele! Kuvia Suomesta

 

Teorian alkeissarja:

• Pakeneva yhteiskunta
• Poliittinen ja tuotanto

 

Deleuze on innostanut joka postausta, erityisesti:

• Anti-kapitalismi, pro-skitsofrenia
• Koneita luontoäidin oomme kaikki
• Erojen vapautusrintama
• Spinozan syntisiä suloja

 

Samoin Marx:

• Kopioi tämä blogi
• Tavara ja kerrostuma

 

Ja filosofia yleisesti:

• Analyysia vastaan
• Auktoriteetti
• Kasvissyönti ja Derridan ruokavalio
• Jujutsu-affirmaatio eli miksi kritiikki on huonoa
• Tuska 2008: mustan compoundin negatiivinen dialektiikka
• Aikuinen toimii lapsen tavoin
• Vasemmistolainen analyysi + identiteetti

 

Työ ei:

• "Miksi en hae tätä työpaikkaa" (jotkut päätyvät tähän hakusanoilla kuten "miten haen työpaikkaa")
• Itsenäisen kilpailijan myytti
• Uplifting quote
• Ylösalaisin
• Opi alkeet työelämästä

 

Eikä Jyväskylä:

• Kansalaiszurnalismia Jyväskylässä - talonvaltaus ulkoavaruudesta
• Yössä on musta reikä
• Jyväskylä, urbaani metropoli

 

Luetuin postaus on muuten Näin kierrät poliisin nettisensuurin - Googlen ansiosta, se nimittäin on postauksen kautta assosioinut blogiin sellaiset termit kuin "eager gays", "fuckyong fisting", "only fresh porn" ja "stop töhryille vihjepuhelin".

Ja onnittelut vielä sille joka juuri saapui tänne hakusanalla "siviilipoliisi huume".

Rakas nettipäiväkirja, viime aikoina olen pannut merkille mielenkiintoisen ajatuskuvion. Sitä tuntuu esiintyvän ihmisillä, jotka ovat hyvin älykkäitä ja koulutettuja mutta jotka mahdollisesti pelkäävät erottautua sosiaalisesta valtavirrasta - nimittäin reaalisen tasolla.

Mielipiteissään, analyyseissaan ja kirjoituksissaan, siis diskurssin tasolla, tällaiset ihmiset saattavat olla radikaaleja. Sitten kun pitäisi äänestää jaloillaan, niin jalat kuitenkin polkevat samaa tahtia muiden marssimaan käskettyjen kanssa. Ja ajattelevia kun ovat, nämä ihmiset kehittävät itselleen huonon omatunnon. Sitä he yrittävät selittää pois argumentilla, jota voisi kutsua vaikkapa "totaliteetin voitoksi".

Aloin miettiä ilmiötä tammikuussa kun jo uusklassikoksi muodostuneen blogin, entisen Kapinallisen politiikan, pitäjä perusteli yhtäkkistä lähtöään armeijaan kirjoittamalla, että "yhtä lailla sivari ja totaali ovat kannanottoina alistumista valmiiksi määritellyn pelin sääntöihin ja siten hierarkioiden tukemista".

 

Valinta armeijan, sivarin ja totaalikieltäytymisen välillä on oikea Catch-22: minkä tahansa reitin valitsetkin, koneisto voittaa aina. On jokseenkin mieletöntä nähdä inttiin meno koneiston tukemisena ja muut sen vastustamisena, koska koneistossa on kyse paljon laajemmasta ilmiöstä kuin pelkästä armeijasta. [Kts. keskustelu]

 

Toinen tapaus sattui eilen Ruttopuiston piknikillä, jossa eräs vanha datanörtti paasasi Coca-Cola Zeron mainoskampanjan paskuudesta, mikä täytyy siis seurueemme huomioon ottaen tulkita eettiseksi tai poliittiseksi arvioksi, eikä esimerkiksi taloudelliseksi. Tyyppi tietenkin oli ostanut kyseistä juomaa piknikille, koska "on ihan sama mitä mä teen, jos mä jatkan tän ostamista niin niiden mainoskampanja on mennyt ihan hukkaan kun ne näkee että myynti on noussut vain yhden prosentin ja sitä paitsi jos kaikkea alkais boikotoida niin kohta joutuis boikotoimaan vettä koska Helsingin vesilaitoksella on huono mainos".

Touché.

 

Ensin siis myönnetään, että "kaikki ei ole kunnossa". Kyllä, armeija on hierarkkinen väkivaltakoneisto joka alistamalla koulii väestä kuriin sopeutuvia seksistisiä tappajia. Kyllä, CCZ:n mainoskampanja oli ironisesta fantasiayrityksestään huolimatta äärimmäisen seksistinen, samoin uusien pet-palautuspullojen kampanja, jossa naiset poseerasivat pulloina ("korkkaa ja kierrätä").

Analyysin jälkeen koetaan epätoivon tuulahdus. "Voisin mä ehkä tehdä jotain muutakin kuin analysoida kriittisesti - ehkä mä jopa haluan tehdä jotain - mitä, miten, milloin, kuinka - voi olla liian hankalaa - oliskohan siitä edes mitään hyötyä - saattaisinkohan mä itseni naurunalaiseksi - ja mitä yksi ihminen voi - ei se voi vaikuttaa mihinkään…" Tämä on se tunne, joka tuuppaa ajattelevaa ihmistä kohti resignaatiota, toiminnasta luopumista.

Koska ajattelevalla ihmisellä on kristinuskon perintönä huono omatunto ja syyllisyys, tarvitaan vielä oikeutus, jonkinlainen rationalisaatio sille, että mitään ei (taaskaan) tehdä. Oikeutus löydetään siitä, että vaikka tekisikin, niin sillä ei olisi mitään väliä.

Teolla ei olisi mitään väliä, koska…

• yhden ihmisen tekojen efektit ovat mitättömät (ja koska kaikki ajattelevat näin…)
• tekijä voisi joutua naurunalaiseksi (tekemättä jättäminen on yritys olla hip ja cool)
• mitään tekijöitä ei itse asiassa ole, koska subjekti hajautuu loputtomiin verkostoihin (ihan oikeasti nyt hei…)
• systeemi hallitsee (ja Althusserin ideologiset valtiokoneistot)
• jne.

 

Juttu tiivistyy tosiaan althusserilaiseen "systeemi hallitsee" -mentaliteettiin, jossa ainoa tapa tehdä vastarintaa on yrittää kieltäytyä ideologisten koneistojen meille tuottamista "subjektipositioista" - tai sitten mennä niihin mukaan täysillä. Postmoderni identiteetti antaa lauhan lakonisella tyylillään demonstraation:

…kasvissyöjäksi tai vegaaniksi ryhtymistä en näe niinkään kapinana tai vaihtoehtona nykyiselle järjestelmälle, vaan mielestäni se on yksi porvarillisen hegemonian ja kapitalistisen tuotantokoneiston luoma kuluttajasubjektina olemisen muoto, turhan helppo identifioitumisen kohde. [Kuluttamalla maailmaa muuttamaan? Osa I]

No, mikäpä ei tänään olisi kapitalistisen tuotantokoneiston luoma subjektimuoto?

Voi Althusser mitä menit tekemään. Kuvaamasi mentaliteetin ansiosta meillä on kasoittain kriittisiä analysaattoreita, jotka eivät tee juuri muuta kuin analysoivat kriittisesti.

 

 

Ensiksi. Rationaalinen tiede on itse osoittanut sosiaalisen maailman irrationaaliseksi. Ajattelu kasvaa epävakaassa maaperässä, sen alkuperä on havaintojen ja affektien epäpersoonallinen ja kaoottinen virta, tai kuten George Lakoff sanoo,

Reason is commonly assumed to be conscious; disembodied; dispassionate; literal (fits the world directly); logical (leads from facts to correct conclusions); universal; and self-interested. The cognitive and brain sciences have shown that reason really is mostly unconscious; physical (uses the brain); requires emotion; uses frames, metaphors and melodramatic narratives; varies depending on worldview; and is used at least as much in the service of empathy as of self-interest. Real reason has major political consequences. [New York Times]

Silti yhä jotkut uskovat, että maailman ongelmat johtuvat valistuksen puutteesta. Meillä on jo valistusta, sen sijaan meiltä puuttuu hyviä affekteja ja autonomiaa.

 

Toiseksi. Paranoidi poliittinen atmosfääri vain vahvistuu modernin jälkeisellä ajalla. Salaliittoteoriat luovat fiktiivisiä toimijoita maailmaan, josta kaikki subjektit näyttävät kadonneen. Täytyisi oppia luovimaan salaliittoteorisoinnin ja kaaosteorisoinnin välillä.

For example, people often attribute unexplained physical and psychological symptoms to the food we eat, the water we drink, an extending variety of pollutants and other substances transmitted by new technologies and other invisible processes. The American academic, Timothy Melley, has characterised this response as ‘agency panic’. He writes: ‘Agency panic is intense anxiety about an apparent loss of autonomy, the conviction that one’s actions are being controlled by someone else or that one has been “constructed” by powerful, external agents.’ (2) The perception that our behaviour and action is controlled by external agents is symptomatic of a heightened sense of fatalism, which arises from today’ s sense of diminished subjectivity. The feeling of being subject to manipulation and external control – the very stuff of conspiracy theory – springs from the contemporary perception of powerlessness.

History shows us that nothing is more frightening than when a community lacks a system of meaning through which it can understand the problems it confronts. In such circumstances, people feel powerless and confused, and are sometimes drawn towards a simplistic version of events where everything appears black or white or good and evil. That is why, for many people, the collapse of Tower Seven symbolises the workings of evil – and why NIST’s forthcoming report is unlikely to shake them out of their thinking patterns. Once you see and hear evil, and believe it exists, it is difficult to regard competing views as anything other than the work of Very Bad People.

Frank Furedi
Why facts won’t demolish the conspiracy theories

Kolmanneksi. Olen ollut jälleen sairaana. Ensi viikolla on peräti yksi työpäivä, ja ruumiini otti ennakkoa siihen nähden. Ideoita syntyy, toteutusta ei, kun viimein tullut helle paahtaa flunssan kanssa.

 

Neljänneksi. Oikealta löytyvä Arts & Letters -osio päivittyy jatkuvasti, vaikkei blogissa muuten muuttuisi mikään.

 

Lopuksi. U-S-A, U-S-A!