Vallankumouksen hedelmiä

 

 

Maailmassa kummittelee kommonismin haamu. Kapitalismin kritiikkejä ei yhdistä eniten lisäarvon käsite eikä edes luokkataistelu, vaan yhteismaiden yksityistämisen, tuhoamisen, takaisin valtaamisen ja luomisen analyysi.

Kapitalismin historia on kertomus yhteismaiden aitaamisesta. Vastaavasti vastarinnan historia on kertomus yhteisvaurauden haltuunotosta ja yhteisen luomisesta. Väitän, että nämä kertomukset ovat kapitalismin vastustajien pienin yhteinen nimittäjä. Yhteisrintamien luominen lähtee "yhteisten" eli kommonsien politiikasta.

Kommonsit ovat tänä ja ensi vuonna erityisen mielenkiinnon kohteena kirja-, lehti-, vasemmisto- ja aktivistimaailmoissa. Aikaisempina vuosina samanlaista huomiota osoitettiin vuorotellen globaalille järjestykselle ja väen moneudelle. Valokeilojen takana on pitkälti kolme kirjaa ja niihin liittyvät keskustelut.

Tämä johdannoksi postaustrilogialle.

 

Empire is materializing before our very eyes. (Michael Hardt & Antonio Negri, Empire, ensimmäinen sivu)

The possibility of democracy on a global scale is emerging today for the very first time. (Michael Hardt & Antonio Negri, Multitude, ensimmäinen sivu)

War, suffering, misery, and exploitation increasingly characterize our globalizing world. (Michael Hardt & Antonio Negri, Commonwealth, ensimmäinen sivu)

 

Aikoinaan koko maailma tuntui puhuvan Hardtin ja Negrin Imperiumista (2000). Kirja pisti kampukset kiehumaan LA:sta Pariisiin ja Tokioon. Lukupiirejä järjestettiin jyväskyläläisessä kellarissa asti. Onkohan kukaan laskenut kirjaan liittyvien keskustelujen pohjalta syntyneitä yhteiskunnallisia liikkeitä? No Borders, prekariaattiliike ja Vapaa liikkuvuus -verkosto ovat vain esimerkkejä.

Imperiumi räjäytti kaiken, kirja oli metafyysinen pommi. Jos sitä miettii kirjana, siis tyylin, rakenteen ja lukukokemuksen kannalta, niin siitä on vähän typerä kirjoittaa analyyttisesti. Se on paras ikinä kirjoitettu versio Kommunistisesta manifestista ja samalla upea romaani, joka kokoaa yhteen 500 vuotta radikaalin ajattelun ja vastarinnan historiaa. Sitä on vaikea ajatella ilman mahtipontisia assosiaatioita: Dante, Chaucer, Joyce, Pynchon.

Kohtasin kirjan lukiolaisena, joka oli kiinnostunut fenomenologiasta ja kirjoitti yhteiskuntafilosofian kurssille tutkielmaa anarkismista. Teksti ei oikein avautunut, joten tein itselleni muistiinpanon: "Lue Marxin Pääoma ja Deleuzen & Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia." Molemmat sarjat ovat yhä kesken, mutta jossain vaiheessa jatkuva Foucault’n, Deleuzen, Marxin, sosiologian ja Megafonin tankkaaminen teki tehtävänsä, ja vuodesta 2007 alkaen olen saanut Imperiumista yhä enemmän irti.

Kirja "selitti kaiken". Siitä puuttui varsinainen uusi analyysi, se ilmaisi paikoin lukukelvottoman monimutkaisella tyylillä nolostuttavan yksinkertaisia asioita, ja filosofian osalta sen uutuudet rajoittuivat kaiketi moderniteetin historian ja suvereniteettiteorioiden kommentointiin. Mutta kirja selitti kaiken yhdistämällä vasemmiston pirstaleet suureksi kertomukseksi. Ja minkälainen kertomus!

 

Hardt & Negri kirjoittivat Imperiumista, uudesta globaalista hallitsemisen logiikasta ja rakenteesta, joka "on hajautettu ja deterritorialisoiva valtakoneisto, joka asteittain sulkee koko maailman avoimien ja yhä laajenevien rajojensa sisään”. Tämä uusi valtakoneisto "ohjailee monenkirjavia identiteettejä, joustavia hierarkioita ja monimuotoista kanssakäymistä mukautuvien komentoverkostojen välityksellä".

Kansallisvaltioiden rappioitunut suvereenius on siirtymässä Imperiumille (trilogian perusteella prosessi käydään olennaisesti 1920-2010). Muodostuu "kansallisten ja ylikansallisten organismien ketju, joita yhdistää samanlainen vallan logiikka". Imperiumin syntyprosessi on samalla siirtymä imperialistisen ajan maailmankartan kansallisväreistä "imperiaaliseen sateenkaareen". Maailmat sekoittuvat, tehdastyön voima vaihtuu kommunikatiivisen ja affektiivisen työhön hegemoniaan, ja itse yhteiskunnallinen elämä astuu tuotantoon ("biopoliittinen tuotanto").

Imperiumi on kaikkialla. Se on rajaton järjestelmä, joka pyrkii lopettamaan historian. Se on "suunnaton sorto- ja tuhokoneisto". Mitä sille voi tehdä?

Ehdin jo tehdä itselleni uuden muistiinpanon: "Voiko kapitalismia todella poistaa muuten kuin itsemurhalla?" Seuraavaksi Hardt & Negri kuitenkin jo kirjoittivat: "Väen luovat voimat, jotka pitävät yllä Imperiumia, kykenevät myös autonomisesti rakentamaan vastaimperiumin, globaalien virtausten ja vaihdon vaihtoehtoisen poliittisen organisaation."

Tavoite on Imperiumin prosessien uudelleenorganisointi ja suuntaaminen kohti uusia päämääriä, uusia demokratian muotoja. Avuksi kutsutaan filosofia, historiatiede, kulttuurintutkimus, taloustiede, politiikantutkimus, antropologia ja uusi globalisaatiokriittinen liike. Niiden avulle esitetään Imperiumin genealogia ja biopoliittinen manifesti.

Ja tämä oli vasta kirjan esipuheen referointia!

 

 

 

Rakastan Imperiumia. Rakastan sitä niin kuin rakastettua rakastetaan: tiedostetaan viat ja suututaan niistä aina välillä, mutta tiukan paikan tullen rakas on etusijalla. Vaikka se murhaisi.

Rakastan sitä niin kuin Spinoza rakastaa: toimintakykyä kasvattavalla ilolla ja autuudella.

Rakastan sitä niin kuin ampiainen rakastaa orkideaa: hieromalla itseään siihen vain huvin vuoksi.

Haluaisin edelleen lukea kirjan jokaisen lähdeviitteen jokaisen teoksen, artikkelin ja kirjeen. Haluaisin kirjoittaa kirjasta 2000-sivuisen kommentaarin. Haluaisin syödä kirjan sämpylän välissä.

Imperiumi on kulutukseen ja käytön jälkeen poisheitettäväksi tarkoitettu poliittinen julistus. Silti siihen lankeaa loputtomasti. Osan viehätyksestä täytyy tulla pelkästä kasvukokemuksesta: sen kautta oppi filosofiaa, politiikkaa ja italialaista autonomiaa. Mutta silti! Kirjan pyhä ydin surraa edelleen. Sitä tunnelmaa lähelle voi päästä ehkä vain Yeah Yeah Yeahsin biisin Heads Will Roll Digiraati-remixin avulla.

En voi enää jatkaa sanojen tasolla, joten jätän tämän tähän.

 

Imperiumin Helvetistä sikisi jatko-osia: Kiirastuli Multitude (2004) sekä Taivas Commonwealth (2009). Tavallaan jatko-osissa olisi voinut lukea mitä soopaa tahansa, ja niille olisi nyökkäilty ymmärtäväisesti. Tavallaan näin myös kävi. Eikä trilogian rinnastus umpiteologiseen Jumalaiseen näytelmään ole mikään vitsi. Negrin osuudet taustakertomuksessa ovat silkkaa Augustinuksen De civitas deitä: paetaan Babyloniasta (Spinozan) Jumalan kaupunkiin!

Multitude veti varovaisesti takaisin Imperiumin metafyysisen mahtipontisia skeemoja. Yhtäältä on noloa keksiä suuri teoria ja neljän vuoden päästä paikkailla sitä niin, ettei se enää vakuuta ketään. Toisaalta Imperiumi itse tiesi paremmin kuin Hardt & Negri. Meidän ei tarvitse ottaa Multitudea vakavasti, koska meillä on Imperiumi. Jatko-osa on kuitenkin käyttökelpoinen hengennostattaja ja neuvonantaja, vaikka se kaiken kromin jälkeen jättää käsittelemänsä vastarinnan subjektin eli "moneuden" kaikilla tasoilla epäselväksi.

Commonwealth viimeistelee trilogian - dialektisesti. Yksi Hardtin ja Negrin nolouksista on ristiriita väitteiden ("dialektiikka on ohitettu") ja käytännön argumentoinnin (perinteistä vulgäärihegeliläistä "oho, vasen onkin oikea" -dialektiikkaa) välillä. Trilogian rakenne on rautalankamainen: ykkönen esittää kovan teesin, josta kakkonen vähän hajoilee ja etenee nolostellen, ja sitten kolmonen palaa ykkösen teesiin, aufhebungittaa ja kirjoittaa sen uusiksi vähän vaihtelevista näkökulmista. Päämäärään saapuminen ei yllätä, mutta matka on ehdottomasti tekemisen arvoinen: trilogiaa voi monessa mielessä kutsua vasemmistolaiseksi Bildungsromaniksi.

 

Michael Hardtista & Antonio Negristä on väännettyä loputtomasti suomalaisia versioita: Mikko Kova ja Toni Tumma, Härski Hartikainen ja Antti Neekeri, Mikael Vaikea ja Tomppa Mustapää… Myös kirjojen sisältöä on suomalaistettu muun muassa veivaamalla se megamankelin läpi 1999-2008. Jos on lukenut Megafonia ja esimerkiksi tätä blogia, Hardtin ja Negrin trilogia ei ehkä tarjoa kovin paljon uusia käsitteitä tai analyyttisia aseita. Mutta kirjojen tyyliä ja tarinankerrontaa on mahdotonta referoida tai tiivistää. Lukemalla ne voi totisesti kokea kommunistin elämän ikuisen keveyden ja ilon!

Ensi kerroilla tässä sarjassa: muistelmat jatkavat Multitudesta ja päättyvät ensivaikutelmiin trilogian päätösosasta, joka julkaistiin viime viikolla.

 

 

 

 

Punainen on kommunismin väri (vink, vink, puolueet). Punamusta on anarkokommunismin väri. Pinkki, violetti ja valkoinen ovat queerien ja autonomien värejä. Sininen on taivaan väri… Tässä on punaista musiikkia mustalla taustalla.

 

Miss Kimberly - My Boyfriend Is a Communist

what should I do - he’s so red and I’m so blue!

Luokkajakojen syvenevässä Suomessa poliittiset suuntautumiset saattavat jälleen kerran aiheuttaa henkilökohtaisia draamoja. 

 

Steen1 - Varasta pomolta

varasta pomolta se varastaa sulta

Steen1 on vanha epäironisen kärjistämisen mestari. Mikä on ehkä vain hyvä asia näinä muuten niin ironisina aikoina. Biisissä artikuloidaan selkeästi työn ja pääoman välinen ristiriita.

 

Uuden Ajan Avaruususkonto - Käteistä & huoria

jonkun setelitukku on toisen kipeä perse

UAA jatkaa edellisen kappaleen vasemmistolaista analyysia. "Jos ei löydy tarpeeksi sitä rahaa, joudut aina maksajalle jakaa." Jontti ja Jodarok muotoilevat vanhan mutta yhä toimivan vertauksen palkkatyöstä ja itsensä myymisestä. Jälkimmäinen kun on monissa tapauksissa vain yksi edellisen äärimmäisistä muodoista.

 

Aivolävistys - Tyhjiä pulloja, bensaa ja tulta

virastot on raunioina, savu nousee kirkoista, fasistit on kaduille ripustettu nilkoista

Analyysi on selvillä ja Aivolävistys johtaa tietä käytäntöön: polttopullot esiin ja fasisteilta nirri pois!

 

Children of Bodom - Red Light In My Eyes

I can’t control it anymore [- -] See the red light in my eyes

Melodinen death metal = porvarin kuolinpolkka.

 

 

Normko @ Flickr

 

Nyt on kuulkaas niin, että on alkanut sota. Nimittäin luokkasota.

Vaikkei eihän tämä sota missään vaiheessa kadonnut. Silti vielä vähän aikaa sitten väitettiin, että yhteiskunnallisia luokkasuhteita - ja siten luokkia ja luokkataistelua - ei ole olemassa. Yhdet kyllä tekevät päätökset ja keräävät massit, toiset joustavat ja tekevät puoli-ilmaista työtä paskoilla ehdoilla, mutta mitään luokkia ei ole.

Megafonin jälleensyntymästä lähtien on alettu puhua suoremmin sanoin kommunismista, luokkataistelusta ja organisoitumisesta. Murrostorstai 2009 oli osittain tästä teoreettisesta ympäristöstä ponnistava aloite. Molemmat avaukset nostattivat pelkoa ja inhoa kentällä. Se revari älähtää, johon…

Koska kirjoitin tämän alun perin vappuna, lainasin Vihreän Langan 30.5 julkaistua artikkelia. Siinä vallitseva ilmapiiri kärjistettiin näin:

 

Uuden liikkeen aktiivit ovat organisoituneita, radikaaleja ja puhuvat marxilaisittain vallankumouksesta.

He ovat eri maata kuin vuosituhannen vaihteen globalisaatiokriitikot ja prekariaattiaktivistit, jotka olivat ylpeitä siitä, etteivät järjestäytyneet tai puoluepolitisoituneet.

Murrostorstain järjestäjät yrittävät sen sijaan kerätä yhteen mahdollisimman paljon eri tahoja, myös lähiöiden työttömiä ja maahanmuuttajia. Monet heistä pitävät ay-liikettä potentiaalisena kumppanina.

Uusi liike ei halua päteä moraalisella ylemmyydellä. Se haluaa riveihinsä taviksia.

Radikaalia lamavappua!

 

En tiedä puhutaanko vallankumouksesta, olivatko prekariaattiaktivistit niin kaukana puolueista tai onko Sompasaaren sosiaalikeskus jotenkin "marxilainen". Mutta perusidea pitää paikkaansa. Jos uudet yhteiskunnalliset liikkeet ovat olleet häilyviä, epävarmoja, anarkistisia, puritanistisia, moralistisia, performatiivisia ja rihmastomaisia, nyt on haluttu tehdä murros tähän uuteen - mutta samalla jo vanhaan ja joidenkin mielestä myös väsyvään - perinteeseen. Tilalle halutaan jotain muuta, joka ei kuitenkaan ole totutun täysi vastakohta.

Seuraa lause, jota en uskoisi kirjoittavani, mutta koska kommunikaatio perustuu väärinymmärtämiselle, niin selvennetään: nyt ei haluta pystyttää ehdottomia puoluehierarkioita anarkismin tilalle, ei haluta pelkkää kylmää stalinistista teknokratiaa moralismin tilalle, eikä haluta pelkkää suoraa toimintaa mediaperformanssien tilalle. (Megafoni #1 ei provokikseissään korostanut tätä pienen pientä pointtia tarpeeksi - toki suurempi miinus menee Megan vihamielisille lukijoille…)

Talouskriisin ja lisääntyvän kontrollin olosuhteissa halutaan joka tapauksessa kahta asiaa, joita uudet liikkeet kavahtavat: marxilaista luokkataistelun analyysia ja järjestäytymistä.

Skipataan ajatteluprosessi ja hypätään arvioon: uusi aloite on analyysinsa puolesta oikeassa. Luokkataistelu on totta, ja organisoitumista tarvitaan. Mutta yhteiskunnallisen liikehdinnän liikkeelle potkimisen kannalta uusi keskustelu on saattanut olla vähän… huono.

Se johtuu estetiikasta. Prekariaattiliikehdintä oli sentään blingiä: EuroMayDayn pop-kuvasto, trikoot, vanhan Megafonin porno, yomango, bilettely… Se oli välillä oikeasti seksikästä & sokkimaista. Siis affektiivista.

Miten tehdä sosialismista seksikästä?

 

 

Tietokykyjään käyttävälle työläiselle sosialismilla ei ole mitään muuta tarjottavaa kuin kahleet tai kitsi.

- Jussi Vähämäki: Itsen alistus (2009)

 

Uusi, epämääräinen ja muotoutumassa oleva liikehdintä yrittää tavoittaa taviksia, juntteja ja mutakuoppalähiösankareita, mutta on samalla uhkaavan lähellä ysäriretroilua ja lamaa. Eikö joku juuri sanonut, että ysärikaiuista halutaan päästä eroon? Mitä muuta Murrostorstain retoriikka oli kuin ysäriä? Mtä uutta siinä oli? Mitä seksikästä siinä oli? Mikä siinä vetosi esteettisesti? Sosialismilla ei enää ole tietotyöläiselle muuta tarjottavaa kuin kahleet tai kitsi, ja kitsiäkään sillä ei ole tarpeeksi. Sama ongelma vuoden ekan Megan kanssa: Leninin karisma ei riitä innostamaan uusia barbaareja…

 

 

… ei ees kokiksen kaa

 

Analyysipuoli alkaa olla hallussa. Esimerkiksi 2006 julkaistiin monumentaalinen Uuden työn sanakirja, 2008 tuli ulos retorisesti ehkä kömpelö mutta kattava & terävä Vasemmisto etsii työtä, ja 2009 on julkaistu prekarisaatiokeskustelua konkretisoiva Paskaduuneista barrikadeille sekä Jussi Vähämäen ranskalais-italialaisen esseismin huipennus Itsen alistus. Sitten on vanha Mega ja ulkomaiset lehdet, Tutkijaliiton ja Liken Polemos-sarja jne.

Nämä julkaisut ovat saaneet varovaista suitsutusta. Niitä on luettu. Niillä on jopa ollut vaikutusta. Sen sijaan uuden Megafonin ja Murrostorstain tekstit saivat yhdet raivoihinsa, toiset hämmentymään ja kolmannet häipymään. Mölähdettiin täälläkin ja syystä, mutta Murrostorstain jälkeen erityisesti luokkataistelu on alkanut kiinnostaa sen herättämän hätäännyksen myötä.

Luokan kohdalla radikaalin teorian uusin käänne osui vasemmiston arkaan paikkaan. Niin moni itseään "vasemmistolaiseksi" kutsuva sävähti luokkapuheesta.

Miksi?

 

Jos ensimmäinen poliittinen kysymys on "miten pakottaa porvarit perustuloon", toinen kysymys kuuluu: mitä vasemmistosta on enää jäljellä, jos luokkataistelun moottori sammutetaan. Ja mitä tekee luokalla ilman luokkataistelua tai luokkataistelulla ilman luokkia.

On väitetty, että luokasta puhuminen tarkoittaisi moneuden palauttamista homogeenisiin joukkoihin. Moneudesta ei pidä luopua. Mutta kukaan ei olekaan luopumassa siitä! Sen sijaan kritiikitön moneudesta ja "tuhansista luokista" puhuminen luisuu helposti postmoderniksi relativismiksi, joka typistää kaiken "kulttuuriksi" tai "estetiikaksi". Aivan kuin eläisimme mainoksessa… Idealismia.

On selvää, ettei tuotannon ja riiston analyysille ole "postmodernissa diskurssissa" enää mitään sijaa, ja yhtä vaikeaa on kollektiivisen vastarinnan rakentaminen siitä käsin ilman luokkasuhteiden analyysia. Postmodernismi on olemukseltaan konservatiivista, niin kuin muukin yleinen kulttuurisosiologisointi, joka näkee kaiken esteettisenä.

 

On myös esitetty, että uudet taistelut olisivat klassisen luokkataistelun ulkopuolella, koska ne tavoittelevat "leikillistä vapaa-aikaa" (tai mitä leisurea milloinkin) eivätkä lisää liksaa. Ongelmana tässä on, että leikillinen vapaa-aika nykyään edellyttää sitä liksaa - tai vähintään rikkaat sukulaiset…

Luokasta ja työväestä luopuminen on antanut oikeistolle mahdollisuuden vallata vasemmiston alueita. On tullut uuden työväen puolue ja uuden työväen presidenttiehdokas, kun olisi pitänyt organisoitua omaehtoisesti ja ottaa muuttunut työelämä haltuun. On ollut ylistettyä puhetta "luovasta luokasta" ja sen pakenemisesta, kun olisi pitänyt puhua työväenluokasta ja sen kyvystä tuottaa autonomisesti ja kieltäytyä työstä. Vasemmiston heikkouden vuoksi luokan ja työn käsitteiden porvarilliset rekuperaatiot ovat uponneet julkisuuteen ja kollektiiviseen psykosfääriin kuin porvarin värisevä elin työläisen peräaukkoon. Porvarit panevat nyt ennätyshalvalla.

 

 

 

Mitä luokkapuhetta kavahtavat ystävämme oikein tahtovat sanoa: että mitään yhteiskunnallisia konflikteja ei itse asiassa ole olemassa? Että niitä ei pitäisi olla olemassa? Että niitä pitäisi tyynnytellä eikä lietsoa?

Joskus valitetaan kapitalismin hallitseman maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Parahdus kuulostaa sinänsä oikealta: maailmassa on vikaa, koska ihmisoikeuksien julistus ei toteudu kuin harvojen kohdalla, ja toki oikeudenmukaisessa maailmassa kaikilla ihmisillä olisi konkreettinen mahdollisuus hyvään elämään.

Tarkoitus on hyvä ja sen soisi toteutuvan… Eikö tällaisessa puheessa vainua kuitenkin jonkinlaista kaunaa, reaktiivisuutta ja valtioajattelua? Miksi puhua abstrakteista ja universaaleista oikeuksista, kun kapitalistit eivät kuitenkaan kuuntele sillä korvalla, ja jos joku kuunteleekin, niin pian liberaalit relativistit syyttävät etnosentrismistä. Maailma, joka tavoittelee universaalia oikeudenmukaisuutta, on hierarkkisempi ja epätasa-arvoisempi kuin koskaan.

Mikä korppikotkien hylkimä haaska oikeudenmukaisuudella hillumiseen on haudattu?

 

Vanha naava haisee: oikeudenmukaisuudella moralisoivat vasemmistolaiset ovat taas kerran unohtaneet M:n P:n. Marxin kapitalismikritiikki kun ei Pääomassa perustu "oikeudenmukaisuuteen".

Tämä johtuu siitä, että kapitalismi on oikeudenmukaista.

Kapitalistisilla markkinoilla vaihtosuhteet ovat tasaveroisia ja oikeudenmukaisia. Markkinoillahan kahta tavaraa palautetaan laadullisesti samanlaisiksi ja vaihdetaan suhteessa samaan mittaan eli rahaan. Oikeudenmukaisuus on muodollinen ja tyhjä asia, niin kuin markkinoilla liikkuva raha, ja se edellyttää ihmisten redusoimista laadullisesti homogeenisiksi. Siksi markkinat ja oikeudenmukaisuus ovat luonnollisia tovereita.

 

Marxin väitteessä ei ole mitään ihmeellistä, jos ajatellaan historiaa. Marcel Maussin tutkiman "alkukantaisten" lahjanvaihtoketjujen toiminta ei ollut oikeudenmukaista. Vaihto muodosti monimutkaisia ja monenkeskisiä ketjuja, eräänlaisen suuren pelin, jossa lahjan antaminen sitoi antajan ja antavan molemminpuoliseen suhteeseen. Syntyi velkoja, maagisia henkisten ja materiaalisten tapahtumien yhteenkietoutumia, pakottavaa tuhlaamista, tuhoamista… Antropologien käsittelemä vaihto ei ole reilua, koska siinä ei ole tasavertaista mittaa vaihdolle.

Se on epäoikeudenmukaista.

Lahjanvaihtoon perustuvaan yhteiskuntaan nähden kapitalismin tavaranvaihto on "reilua peliä”. (Justice as fairness…) Kapitalismissa tavaroilla on kaikille yhteinen mitta. Pääoman lukua 1.3.D mukaillen: z yksikköä A:ta, y yksikköä B:tä, x yksikköä C:tä … = v rahaa. Kaikki tavarat voidaan kapitalismissa palauttaa (reterritorialisoida) rahaan.

 

Siis: kuten on tiedetty 200 vuotta, kapitalismissa rahasta tulee kaiken mitta. Koska kaiken täytyy olla välitettävissä markkinoilla, kaikelle täytyy antaa hinta. Kaikki täytyy tavaramuotoistaa, kaikelle täytyy antaa vaihtoarvo eli - Pääoman termein - arvomuoto.

Marxin mukaan Aristoteles pääsi ensin käsiksi arvomuotoon. Stageiralainen huomasi sen edellä jo mainitun seikan, että vaihto edellyttää yhteismitallisutta, siis laadullista samankaltaisuutta. Markkinat edellyttävät tavaroiden laadun pelkistämistä homogeeniseksi määräksi.

Tämä on muuten sivumennen sanoen jo tarpeeksi hyvä argumentti sitä - jopa Zizekin Deleuze-kirjassaan esittämää - väitettä vastaan, että kapitalismi muka toisi maailmaan voittopuolisesti moneutta ja että moneuden juhlijat olisivät täten pro-kapitalisteja. Kapitalismi tekee toisin: se palauttaa kaiken rahaan ja siten köyhdyttää maailmaa.

Banaalisti: jos supermarketissa on 40 000 erilaista tuotetta, mitä moneutta siinä on, kun tuotteita saa vain rahalla, jonka eteen pitää tehdä mitä tahansa vastenmielistä työtä millä tahansa huonoilla ehdoilla. Sitä paitsi suurin osa tuotteista on tehty houkutteleviksi mutta lopulta samanlaisiksi, nopeasti hajoaviksi, huonoissa työolosuhteissa, ympäristöä tuhoamalla jne.

Moralistisemmin: elämismaailmamme köyhtyy ja latistuu sitä mukaa, kun ympäristöjämme kaupallistetaan, yksityistetään (aidataan) ja ihmissuhteitamme alistetaan talouslogiikalle.

 

 

 

Kapitalistinen reduktio on oikeudenmukaisuuden ideologian materiaalinen edellytys. Oikeudenmukaisuus on Pääoman ensimmäisessä luvussa kuvatusta materiaalisesta rakenteesta (sen genealogiasta) versova ideologia.

Orjataloudelle perustuvassa antiikin Kreikassa oikeamielisyys, dikaiosýnē, oli vapaan miesyksilön hyve, ei yhteisön abstrakti periaatejoukko. Oikeudenmukaisuutta termin nykyisessä abstraktissa ja tyhjässä merkityksessä ei tunnettu. Kreikan ja nykyisyyden välille tarvittiin kapitalismin syntyprosessi.

Nykyistä maailmantilaa ei siis pitäisi käsitellä pelkästään abstraktin oikeudenmukaisuuden käsitteen avulla, koska oikeudenmukaisuus on vain tyhjä ja muodollinen lopputulos.

Varsinainen riisto piiloutuu tuotantosuhteisiin, tuotantoprosesseihin.

 

Oikeudenmukaisuus tuotannon rahatalouden muodollisista suhteista syntyvänä tyhjänä ideologiana on siis asetettava sinne minne se kuuluu: tuotantoprosessien tuotteeksi ja kapitalismin muotoutumisen lopputulokseksi.

Pääomassa on asiasta kaksi yleistä lisäopetusta:

1) marxilainen analyysi on luonteeltaan affirmoivaa. Porvariston edistyksellinen talousmuoto synnytti ajatuksen tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta - eikä tämä tietenkään ole sinänsä huono asia, siihen ei vain pidä takertua.

2) marxilainen kapitalismikritiikki on immanenttia, kapitalismin ja vallan sisältä lähtevää kritiikkiä, toisin kuin vanhan lässyvasemmiston tai joidenkin uusien punavihureiden transsendenssiin perustuva moralismi.

Poliittisten kamppailujen analyysin lähtökohta on näinä vuosina usein karkeasti ottaen tämä:

1. Elämme tietokapitalismissa, jossa rikkaus luodaan ihmisten sosiaalisissa verkostoissa tai, niin kuin jotkut kirjoittavat, "aivojen välisessä yhteistyössä". Kuten Ilkka kommentoi: jokainen on kykenevä tietämään, ja kuka tahansa voi tuottaa arvoa milloin tahansa. Rautalangasta väännettynä tämä tarkoittaa sitä, että tieto on luonteeltaan yleistä ja yhteistä - sen lisäksi, että tietoa käsitellään kielen avulla ja että kielen yksityistäminen on mieletön ajatus. Koska tieto on tietokapitalismin tärkein luonnonvara, jokainen meistä osallistuu tiedon ja kielen kautta nykykapitalismin arvonmuodostukseen. (Vrt. semiokapitalismi.)

2. Kapitalismi toimii sosiaalisissa verkostoissa kaapparina ja kiinniottokoneistona. Kapitalistien tavoite on aidata yhteisestä alue ja vaatia pääsymaksu tälle alueelle. Yritykset ovat parasiitteja, jotka loisivat sosiaalista tuotantoa.

3. Siis: me emme ole velkaa yrityksille, vaan yritykset ovat velkaa meille. Koska yritykset loisivat meiltä sosiaalisen ja kognitiivisen raaka-aineensa, ne ovat velkaa meille vähintään perustulon. Perustulo olisi palkka (tuottavasta) elämästämme. Siis biotuloa…

 

Olen edelleen sitä mieltä, että analyysin lähtökohta on oikea (joskin liian rajoittunut, liian yksinkertainen, liian ihmiskeskeinen jne. jne.). Mutta analysoimisen jälkeen koko asetelma muuttuu ongelmalliseksi.

Suurin ongelma on kysymys politiikasta. Millaista politiikkaa tällaisen analyysin päälle voi rakentaa?

Tietenkin me vaadimme perustuloa. Tietenkin perustulon puolesta on hyviä argumentteja, ja tietenkin vaatimuksella on vankka teoreettinen pohja. Mutta miten esittää tämä vaatimus? Miten esittää se politiikassa "uskottavasti"?

 

 

 

On kaksi tapaa tehdä se.

Ensimmäinen tapa on argumentoida yllämainitun kolmen kohdan perusteella, että meille kuuluu perustulo, koska me olemme ansainneet sen. Me siis pyydämme perustuloa, koska se on meille oikeus ja kohtuus.

Militantista retoriikasta huolimatta tämä rakenne on ollut monien autonomienkin tekstien taustalla.

Toinen tapa on yksinkertaisesti pakottaa kapitalistit maksamaan perustulo. Argumentit tulevat siinä sivussa, jos tulevat.

Ensimmäistä tapaa on yritetty. Se ei ole toiminut. Toista tapaa ei ole yritetty, joskin jo kuopattu EuroMayDay-prosessi oli askel siihen suuntaan.

Jälkimmäinen tapa toimii. Tämänhän me tiedämme luokkataistelun historiasta. Esimerkiksi hyvinvointivaltio saatiin pakottamalla ja taistelemalla. Kapitalismin voittajat eivät anna mitään universaalia hyväntahtoisesti, vaan heidät täytyy painostaa siihen.

 

Ensimmäisen tavan perusongelma on sen esittämien vaatimusten heikkous. Porvarien ei tarvitse lotkautella korviaan moisille puheille muuten kuin pääkirjoituksissa kerran vuodessa.

Toisen tavan ongelmat ovat kolmenlaiset. Ensiksi sitä tuntuu olevan hyvin vaikea organisoida tässä tilanteessa. Toiseksi on epäselvää, mitä pakottaminen pitää sisällään: ei varmasti mitään aseelliseen väkivaltaan viittaavaa, mutta varmasti enemmän kuin tekstien kirjoittamista. Kolmanneksi niitä, jotka eniten vaativat pakottamista ja luokkataistelua, ei useinkaan näe toteuttamassa vaatimuksiaan muuten kuin tekstin tasolla.

Silti toinen tapa on ainoa varma tie perustuloon.

 

No, ainakin tiedämme nyt oikean poliittisen ongelman.

Se on tämä: miten pakottaa porvarit maksamaan perustulo?

Jos on ajatellut vielä joskus lukevansa Marxin Pääoman, niin eipä kannata enää epäröidä. Nyt on hyvä aika lukea se.

Siihen on neljä syytä. (David Harveyn lisäksi.)

 

1. Ajan hermo. Maailmantalouden kriisi, finanssikatastrofi, Yhdysvaltojen mahtiaseman loppu, amerikkalaisen kapitalismin romahdus, uusliberalismin koulinkouristus tai miksi nykyistä tilannetta haluaa kutsua. Aikaa hermostuttaa. Lue itse: Karl Marx’s guide to the end of capitalism: a primer.

Muutakin mielenkiintoista aineistoa taloustilanteesta löytyy (kiitokset Kauppakorkeakouluvihkoille): Radical Perspectives on the Crisis, Casino Crash.

 

2. Filosofia. Deleuze ja Guattari sanovat jossain, etteivät he usko sellaiseen filosofiaan, joka ei lähde kapitalismin kriittisestä analyysista. Kaipa voisi sanoa, että Marxin kokoama analyysi pysyy välttämättömänä niin kauan, kun kapitalismi muodostaa elämisemme horisontin.

 

3. Vasemmisto. Toinen Deleuze-sitaatti kertoo, että vasemmiston yksi tehtävä on "paljastaa oikeiston kätkemiä ongelmia". Tätä marxilainen analyysi tekee, jos jotain. Sitä paitsi Pääoman hidas lukeminen opettaa ajattelemaan vasemmistolaisittain.

 

4. "Ku kaikki muutki lukee…"  Tampereella ja Helsingissä järjestetään lukupiirejä Pääomasta, taloustieteilijät julkaisevat Marxin kosto -nimisiä teoksia, blogaajat lukevat kirjaa ja valtamediat tarjoavat pikajohdatuksia "kapitalismin loppuun niin kuin Marx sen näki".

Puuttuu enää vain suomenkielinen uusintapainos kirjasta.

 

 

Miten tämä mahtaa liittyä Pääomaan?

 

 Kuva: Limepippuri

 

Analyyttinen valtiofilosofia tavaramuotoistaa ajattelun.

Marx kirjoittaa Pääoman ensimmäisen painoksen alkulauseessa, että ”työn tuotteen arvomuoto eli tavaran arvomuoto on porvarillisen yhteiskunnan taloudellinen solumuoto”. Porvarillisen yhteiskunnan peruselementti on tavaramuoto eli hyödykkeeksi jähmettynyt tuotantoprosessi. Porvarillinen yhteiskunta näyttää koostuvan pohjimmiltaan hyytymistä.

Vastaavasti analyyttinen valtiofilosofia näyttää koostuvan ajatteluprosessin hyytymistä eli "propositioista", jotka ovat tosia tai epätosia (tai vailla mieltä). Näitä hyytyneitä ajatussoluja sitten välitetään markkinoilla. Luonnollisesti sille, mitä ei (vielä) voi välittää markkinoilla, ei analyyttisessa valtiofilosofiassa anneta arvoa – vaikka se todellisuudessa olisi itse markkinoiden välttämätön ehto.

Markkinat täytyy tässä yhteydessä ymmärtää kaksinaisesti: sekä kirjaimellisesti (akateemiset virka- ja apurahamarkkinat) että filosofisena vertauksena ("selvä ja tarkka" homogeeninen anglosaksinen kieli vastaa kapitalistisia markkinoita).

 

Esimerkiksi jos Humen tendenssimäinen pääanti on pyrkimys vastustaa transsendenssia niin subjektin, maailman kuin auktoriteetinkin suhteen, niin analyyttinen valtiofilosofi ignoroi tämän tendenssin ja holistisen analyysin sijaan paketoi pari Humen argumenttia ja ”propositiota” hyödykkeeksi, jolla voi markkinoida omaa naturalistista tieteenfilosofiaansa.

Ei-analyyttisestä ei-valtiofilosofiasta voisimme tietenkin ottaa esimerkiksi Deleuzen Hume-kirjan, joka rakentaa itseään Humen anarkistisen ajattelun mukaisesti alhaalta ylöspäin.

Deleuzen mukaan empirismille tajunta on aluksi teatteri ilman näyttämöä, delirium ja kontingenssi, ja tutkimuskysymys kuuluu: kuinka tällainen mielteiden joukko voi organisoitua systeemiksi? Kuinka subjekti voi nousta maailman kaaoksesta? Tällainen luenta ottaa huomioon Humen eetoksen, sen tuotantoprosessin, jonka tuloksia hänen tunnetut argumenttinsa ovat.

Ei tosin sillä, että Deleuze olisi automaattisesti jotenkin anarkokommunistinen. Omat Deleuze-pinssikokoelmani kertovat siitä, miten helppo hänetkin on tavaramuotoistaa…

Wiktionary: vulgaari tai vulgääri (adjektiivi)
  1. rahvaanomainen, kansanomainen, karkea, moukkamainen

"Vulgarism" (also called scurrility) derives from Latin vulgus, the "common folk", and has carried into English its original connotations linking it with the low and coarse motivations that were supposed to be natural to the commons, who were not moved by higher motives like fame for posterity and honor among peers — motives that were alleged to move the literate classes. Thus the concept of vulgarism carries cultural freight from the outset, and from some social and religious perspectives it does not genuinely exist, or — and perhaps this amounts to the same thing – ought not to exist. (Wikipedia)

 

Usein kuulee jotakin suuntausta nimitettävän vulgaariksi.

• Vulgaarimarxismissa talous määrää kaikkea muuta ja muu on vain toissijaista pintaa.

• Vulgaarinietzscheläisyys pilkkaa kristillistä moraalia ja ylistää aristokraattisten hyveiden voimaa.

• Vulgaarideleuzelaisuuden motto kuuluu erään arvostelun mukaan: everything-is-power-and-we-must-fight-the-forces-of-ressentiment.

Asiassa on kaksi mielenkiintoista juttua. Ensinnäkin jotakin aatetta vulgaariksi kutsuva puolustaa yleensä jotain "hienostuneempaa" ja "oikeampaa" versiota samasta aatteesta. Toiseksi vulgaariksi nimittelyllä halutaan usein peittää sitä, että puolustettu eliittiversio on itse asiassa samanlainen kuin vulgaariksi haukuttu, mutta siinä asioita lähestytään eri perspektiivistä.

Ensin mainittu on ongelma sikäli, että se vihjaa aatteen "väärän" version olevan tyhmien rahvaiden massojen keksintöä, kun taas "oikea" versio olisi sivistyneen eliitin jalostama timantti.

Toiseksi mainittu on vielä suurempi ongelma, koska peittäessään vulgaarit elementtinsä jokin aate tai liike peittää samalla sitä liikuttavan eetoksen, joka on sen olemassaolon ja menestyksen ehto.

Vielä täytyy muistaa sekin, että aikoinaan vulgaariksi nimitettiin sitä, mitä pelättiin poliittisessa, teologisessa tai moraalisessa mielessä. Esimerkiksi materialismi oli 1700-luvulla joissain piireissä välttämättä "vulgaarimaterialismia": totta kai materia liittyi alempiin sosiaaliluokkiin, niistähän puuttui kaikki henkevä…

 

"Vulgaarimarxismi" on jo käsitteenä ristiriitainen. Mitähän marxismin pitäisi olla, jos ei "kansanomaisten" liike? Pitäisikö sen ehkä olla eliittimäisen etujoukon liike? Sekö olisi sivistynyttä marxismia?

Sitä paitsi marxismin elinvoimaisimpia uudistuksia ovat tuottaneet italialaisen autonomian perilliset, jotka nimen omaan vannovat rahvaan (multitudo, "moneus", "väki" tai "rahvas") nimiin.

Ja mitä marxismia sellainen ei-vulgaari marxismi olisi, jossa talous ei jotenkin olisi keskeinen. Täytyy vain ottaa huomioon, että talous muuttuu luokkataistelun edetessä ja että nykytaloudessa tärkeimmät resurssit ovat immateriaalisia, tuotantovoimat kielellisiä, digitaalisia ja affektiivisia, kulttuuri talouden ydinaluetta jne.

Vulgaarinietzscheläisyyden käsitettä ei edes tarvitse purkaa: aristokraattisten hyveiden vaaliminen voi tuskin olla kovin vulgaaria.

 

Entä kolmas tapaus? Tietyn deleuzelaisen virran nietzscheläistä aktivistieetosta vulgaariksi pilkkaava filosofinen filosofi sortuu hurskasteluun. Filosofinen filosofi on oikeassa siinä, että Deleuzen kestävimmät filosofiset filosofiteesit liittyvät luultavasti kantilaisuuden ongelmiin, transsendentaaliseen empirismiin ja "ajattelun kuvaan", eivät vasemmistolaisten sloganien tai organisaatiomuotojen innovaatioihin. Filosofinen filosofi kuitenkin unohtaa, että Deleuzen tutkimuksia motivoi antiautoritaarinen eetos, joka nyt sattuu olemaan nietzscheläinen. Deleuze ei toki rajoitu siihen, mutta sen kieltäminen vesittää samalla Deleuzen filosofisten teosten radikaaliuden.

 

Johtopäätös: vulgaari on suuntauksen moottori ja tuottava perusta, ja siksi vulgaarin kieltäminen johtaa koko suuntauksen jähmettymiseen. Vulgaariin ei kuitenkaan pidä jäädä jumiin. Sen välttämättömyys täytyy vain myöntää.

 

 Vasemmistolaisen analyysin yleinen kvasikaava kuuluu siis: "Jos tuote x, niin välttämättä myös x:n tuotantoprosessi y - ja näiden välissä fetisismi z, joka peittää y:tä."

Politiikan (miten tylsä sana!) kohdalla tässä transsendentaalis-genealogisessa argumentissa kyse on toisaalta poliittisen toiminnan kohteista, siitä miten tietyt olosuhteet ja tuotteet (markkinat, tavarat, organisaatiot) syntyvät, ja toisaalta toimijoiden omista identiteeteistä ja niiden tuotannosta. Vastaavasti Spinozan ontologiassa ja totuusteoriassa tutkittava x = havaittu seuraus (maailmassaoleva olio) ja edellytettävä y =  substanssin deterministinen syyketju (olion tuotantoprosessi). Marx ja Deleuze taas kirjoittavat tavaroiden, kerrostumien ja identiteettien tuotannosta. Uusi vasemmisto puhuu jälleen pääoman kasautumisen prosesseista, jne.

Voitaisiin tehdä jonkinlainen esimerkkitaulukko järjestyksessä Marx, Spinoza, D&G ja Deleuze:

 

tuotantoprosessi	fetisismi, joka peittää tuotantoa	tuote
työnjako, tuotanto, jakelu ja markkinointi	tavarafetisismi + ideologia(?)	tavara
syysuhdeketju substanssin rihmastossa	teologia, taikausko, imaginatio	havaittu vaikutus/olio
de/re/territorialisaatio/stratifikaatio	? (doksa, mystisismi?)	kerrostuma
immanentti virtuaalinen moneuden taso	representaatioajattelu, dialektiikka jne.	identiteetti

 

Deleuzen sanoin: vasemmiston yksi tehtävä on kaivaa esiin oikeiston piilottamia ongelmia, siis tuotantoprosesseja.

 

Jos tuotteen paikalle sijoitetaan identiteetti, päästään suoraan poliittisen teorian kiivaaseen ytimeen. Siinä nimittäin koko "tuote" kyseenalaistuu: onko sosiaalisia identiteettejä? Mikä on niiden ontologia? Mitä identiteetille pitäisi tehdä?

Yhdenlaiset toimijat pyrkivät rakentamaan moninaisia, muuttuvia, virtaavia ja kasvottomia järjestelmiä tai mini-instituutioita. Näiltä organisaatioilta joko puuttuu identiteetti (siinä mielessä ettei sitä ole pyritty tietoisesti tuottamaan tai pitämään yllä, tai sitten identiteettiä on tarkoituksellisesti purettu ja rikottu) tai niiden identiteetit ovat mikroidentiteettejä, jotka pyritään pitämään avoimina ja juoksevina. Toimijoilla on tarkoitus tuhota, paeta, parodioida ja liu’uttaa identiteettejä.

Toiset taas pyrkivät tuottamaan poliittisia identiteettejä, myös niille, jotka vastustavat koko identiteetin käsitettä haltuunottavana ja pysäyttävänä kontrollirakenteena. Puhutaan esimerkiksi "sankarikuluttajasta", jonka pitäisi pelastaa maailma. Demarien retoriikassa tärkein identiteetti on "Ihminen". Oikeistolaisilla stereotyyppisesti esiintyviä identiteettejä ovat "hyvä tyyppi", "yrittäjä" ja "laiska luuseri". Tarkoitus on tuottaa toimijoille samastuttavia ja voimaannuttavia tai sitten vähätteleviä identiteettejä.

Kummat voittavat?

 

Voiko sosiaalisen identiteetin käsittää samanlaiseksi sosiaalisten prosessien "hyytymäksi" kuin tavaramuoto on marxilaisittain? Jos näin tehdään, niin identiteettipolitiikka tarkoittaa politiikan tavaramuotoistumista. Identiteettiin perustuva poliittinen toiminta onkin siis poliittisen toiminnan hyydyttämistä - ainakin jollakin tasolla. Se voi kyllä vapauttaa pahimmista valtahierarkioista, mutta pystyttää itsessään välittömästi uusia uhkaavia kontrollimuotoja: se, jolla on identiteetti, antautuu kontrolloitavaksi kuin tavara.

Sen sijaan identiteettejä pakeneva kasvoton ja muunteleva toiminta on hierarkian pahin uhka.

 

Liitän tähän osan Tuomas Nevanlinnan esseestä kertomaan identiteetin pakenemisen tärkeydestä. Teksti sivuaa teoreettisesti myös ajankohtaista "romanikysymystä". Kirjasta Surullinen tapiiri ja muita kirjoituksia (2002, s. 206 - 210):

 

Keitä ovat nämä huligaanit, jotka kerta kerran jälkeen pilaavat Hyvän Asian? Kukaan ei tunnu tietävän. Heitä pidetään joko salaisen keskusvalvomon kauko-ohjaamina ammattianarkisteina tai väkivaltaista hulinointia itseisarvona pitävinä rettelöitsijöinä.

Kuitenkin juuri he ovat globalisaation ainoita tosiasiallisia vastustajia [sic]. Kiltit mielenosoittajat eivät sitä ole, niin sydämestäni kuin heidän toimiaan ja motiivejaan kannatankin. Pelkään näet pahoin, että he ovat globalisaation seuraavan sukupolven toteuttajia. Heidän suhteensa globalisaatioon on vastaava kuin 60-luvun hyvinvointivaltion toteuttajien suhde kapitalismiin: kapinallinen teoriassa, mutta reformistinen ja rakentava käytännössä.

[–] Kuitenkin nämä kaiken pilaavat huligaanit ovat radikaaleimpia globalisaation vastustajia. Syy ei ole se, että he käyttävät väkivaltaa. Syy on, että kukaan ei tiedä keitä he ovat.

Siksi kukaan ei myöskään sano, että heidän käyttäytymisensä taustalla piilisivät väkivaltavideot tai ankea lapsuus.

 

Identiteettiä meiltä vaatii juuri valta, erityisesti valtio.

Ajatellaan vaikka sitä kuinka intiimi suhteemme esimerkiksi omaan sosiaaliturvatunnukseemme oikein on: varomme tarkkaan levittämästä sitä turhaan. [–] Käyttäydymme kuin henkilötunnus olisi ominta omaisuuttamme, identiteettimme syvin lähde ja ilmiasu, eettisen ja poliittisen koskemattomuutemme varmin varjelija.

Kuitenkin valtio antaa meille henkilötunnuksen juuri siksi, että sen avulla meidät saataisiin "kiinni", että meidät voisi tunnistaa tilanteessa kuin tilanteessa, että meitä voisi periaatteessa seurata minne ikinä menemmekin.

Saamme henkilötunnuksen valtiolta mutta käyttäydymme niin kuin se olisi viimeinen turvamme sitä vastaan. Saamme valtiolta tunnuksen, jonka sitten varjelemme valtion silmiltä. Ikään kuin yhtaikaa suojelisimme itseämme valtiolta ja samalla tunnustaisimme, että valtio on identiteettimme syvin lähde.

Valtioiden rajaa ei voi laillisesti ylittää kenenä-tahansa vaan raja- ja tullimiehet haluavat tietää kuka sinä olet. Siksi "identiteettipolitiikka" on aina askeleen myöhässä.

Ehkä onkin totta, että ilman valtiota olisin ei kukaan.

 

Kapinallinenkin identiteetti on aina jo vallan verkossa. Identiteettiin perustuvalla politiikalla voimme korkeintaan neuvotella itsellemme lisää etuja vallitsevan tilanteen sisällä, mutta emme voi muuttaa sitä.

Niitä, joihin on saatu kaiverretuksi identiteetti, hallitaan sosiaalitekniikoin. Niitä joihin ei ole, hallitaan puhtaan sota- tai väkivaltakoneiston avulla. Valtion rajalle ilmaantuneita pakolaisia kukaan ei halua auttaa, koska heillä ei ole identiteeettiä, siis minkään valtion kansalaisuutta. Ihmisoikeudet on keksitty juuri tällaista tilannetta silmälläpitäen. Mutta samassa tilanteessa ne osoittautuvat tyhjäksi puheeksi.

Tähän pulmaan on kaksi periaatteellista suhtautumistapaa: sanoa, että ihmisoikeuksien käsite todella on tyhjä, niiden ainoa sisältö on kansalaisuus. Tämänkaltaisten ongelmien ratkaisemiseksi tarvitsemme jonkinlaisen maailmanvaltion. Tai sitten voi ajatella, että tulisi hylätä koko (valtio)kansalaisuuden idea. Esimerkiksi kurdien ongelma ei tällöin olisi se, että heillä ei ole valtiota. Ongelma olisi pikemminkin se, että nykymaailman silmissä he tarvitsevat valtion ennen kuin voivat olla olemassa.

 

Globalisaatiota vastaan mieltään osoittautuvat jakautuvat siis kahteen kastiin. Hyvistä mielenosoittajista tiedämme keitä he ovat: vastuuntuntoisia ja fiksuja peruskoululaisia, jotka nuorille tyypilliseen ja sallittuun tapaan saattavat ampua hieman yli, mutta jotka ovat yhtä kaikki huolissaan maailman tilasta. Ja vastaavasti tiedämme keitä ovat jakomäkeläiset mummojen rullaajat: perheväkivallan ja nuorisotilattoman lähiön puoliviattomia uhreja, kehitteillä olevien sosiaalisten uudistusten toiveobjekteja.

Myös rajalle pyrkivästä irlantilaisesta ja italiaanosta tai oikeuksiensa puolesta kamppailevasta homosta ja feminististä tiedetään keitä he ovat, missä he ovat, miksi he ovat minnekin tulleet. Tällaisten identiteettiryhmien kanssa neuvotellaan ja niille tehdään myönnytyksiä. Sen sijaan ryhmä, joista ei tiedetä mitään, jolla ei ole identiteettiä, lokeroa tai paikkaa, saa vastaansa puhtaan poliisi- tai sotatoimen. Ja se on merkki siitä, että oikeusvaltiollisen vallan olemus ja raja on tullut näkyviin.

Nykymuotoisen globalisaation vastaisessa kamppailussa vain identiteetitön voi olla radikaali.

 
 

(liite 2: Radikaalia kansalaistoimintaa ja kofeiinitonta kahvia)

 

 

Kuten tiedämme, kapitalististen yhteiskuntien varallisuus ilmenee valtavana tavarajoukkona, joka sisältää myös tavaramuotoistuneita immateriaalisia toimia, kuten palveluja, tunteita ja tietoa. Materiaalisten hyödykkeiden massatuotannon lisäksi tavarajoukkoon kuuluvat myös seksin tavaramuoto (porno ja prostituutio), luomisen tavaramuoto (tekijänoikeudet, lisenssit, käyttöoikeudet) ja niin edelleen ja edelleen.

Pääoman ensimmäisessä virkkeessä ei suotta käytetä ilmetä-verbiä. Varallisuus vain ilmenee tavarajoukkona. Todellisuudessa, siinä mustassa ja houreisessa paikassa jossa faktat sijaitsevat, varallisuus muodostuu väkivaltaisista poliittisista tuotantoprosesseista. Mutta kapitalististen yhteiskuntien varalliuus ei ilmene väkivaltaisena tuotantoprosessina, vaan staattisena lopputuloksena eli joukkona tavaroita.

Tavarat ovat liikkuvan ja notkean tuotantoprosessin hyytyneitä representaatioita. Tavaramuoto on kapitalismin juoksevan todellisuuden jumittamista, kaappaamista, jäädyttämistä kuvaksi. Tavarafetisismi esittää ihmisten väliset suhteet tavaroiden välisinä suhteina. Vehnänjyvästä ei voi nähdä, missä ja miten se on tuotettu: tavara peittää yhteiskunnallisen työnjaon, tuotannon, kulutuksen ja jakelun prosessin.

Tämä on siis Marxia mutkat suoristettuina.

 

Vastaavasti maapallon luonnon monimuotoisuus ilmenee valtavana fyysisten, kemiallisten, biologisten ja sosiaalisten kerrostumien joukkona. Maa muodostuu geologisista kerrostumista (kivivyöhykkeet, mineraalimuodostelmat ja sulan kiven tasot), orgaanisista tasoista (kasvi- ja eläinkunta) ja lopulta semioottisista merkkien kerrostumista sekä sosiaalisista eläinten ja ihmisisten hierarkioista.

Kerrostumien näkökulmasta Maa on pysähtynyt. Asia ei tietenkään todellisuudessa ole näin: Maan erilaiset kerrostumat kehkeytyvät monimutkaisessa kerrostumisen (stratifikaation) ja purkautumisen (destratifikaation) dynamiikassa. Kerrostuma on vain staattinen, hyytynyt lopputulos, joka kätkee näkyvistä tuotantoprosessin.

Kuten tavara, stratifioitunut asia on pysähtynyt, tuottamaton, vaihdettavissa ja kommunikoitavissa. Tavara ja kerrostuma kuuluvat molemmat common sensen tylsälle alueelle, markkinoille. Molempiin liittyy jonkinlainen fetisismi, joka peittää niitä tuottavia prosesseja (kerrosfetisismin voisi käsittää jonkinlaiseksi luonnon staattiseksi mystifioinniksi).

Tämä on siis Deleuzea ja Guattaria rypyt siloteltuina.

 

Jos Marxin "tavara" vastaa osin Deleuzen ja Guattarin "kerrostumaa", onko nyt niin, että Deleuzen ja Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia -sarja on vain kapitalismin kriittistä analyysia, läpimarxilaista yhteiskuntafilosofiaa, jonka käsitteistö "projisoidaan" luonnonfilosofiaan? Pääsevätkö he koskaan irti Marxista? Tarvitseeko heidän?

Entä jos spekuloidaan toisin päin: ehkä Marx itse asiassa löysi kapitalismin historiallisen analyysin myötä todellisen universaalihistorian avaimet, joita vasta Deleuze ja Guattari alkoivat soveltaa mahdollisimman laajasti. Ehkä kerrostamisen ja purkamisen kautta etenevä tuotantoprosessi ja sitä peittävä tavarafetisismi ovat totuus maailmankaikkeudesta, ja Marxin tutkima kapitalismi on vain yksittäistapaus kosmisessa kertomuksessa.

(Tietysti tällaisia ajatuksia esiintyy lähinnä vain kapitalistisessa yhteiskunnassa.)

 

(Huomasin että valittava filosofi aikoo lukea kesäpuhteina Pääoman. Olen sattumalta päätynyt samaan, ja sattumalta David Harvey julkaisee netissä näinä viikkoina 13-osaista videoluentosarjaa teoksen ensimmäisestä osasta. Luennot helpottavat kirjan lukemista varmasti enemmän kuin useimmat introducing -pätkät… joista muuten voisi mainita Althusserin Ideologiset valtiokoneistot -kokoelmaan suomennetut tekstit.)