Vallankumouksen hedelmiä

Ohimennen pari julkaisua netissä:

 

Akseli Virtanen: Biopoliittisen talouden kritiikki (pdf)

Taloustieteellinen väitöskirja biopolitiikasta, Foucault’sta, Deleuzesta, Guattarista ja semiotiikasta. Ollut lukulistalla vuodesta 06 lähtien. Yhden arvostelun voi lukea tästä (pdf).

 

Jussi Vähämäki: Itsen alistus

Tänä vuonna julkaistavaa kirjaa käydään luvu luvulta läpi Moreenin totuusradiossa. Linkattu blogi postailee mp3:sina radiopätkiä kirjasta ja kahvila Hertassa kevään aikana käytäviä kapitalismikeskusteluista. Ennen Oidipuksen hahmo alisti meitä isukin, opettajan, kersantin tai pomon muodossa, nyt alistamme itse itseämme uuden työn hengessä. Riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet ajavat tekemään loputtomasti työtä, ottamaan velkaa ja elämään luotolla. Tunnistan itseni tästä, ja aihe on muutenkin osuva, koska olen kiinnostunut itsetekniikoista ja toisaalta porvarillisesta "itsensä johtamisesta" (itsensä piiskaamisesta tuottavaksi).

 

Aion tässä lähteä matkalle

 

Tämä alkaa olla kantani perjantain 13.3 suurmielenosoituksen reitistä käytävään keskusteluun

 

 

Poliittinen analyysi, joka on ollut pätevä jo 80 vuotta

 

 

Kapitalismin fenomenologiaa

 

 

Oui, oui

 

 

Kapinoinnille tuppaa käymään näin… … … ai niin se leffakin tuli just

 

 

Tarttis tällasen että pääsis eroon yhdestä opetusministeriöstä…

tai laitetaan samalla menemään kokoomuksen puoluetoimisto

 

Sosiologian perusongelma

 

Tämän blogin alkuaikojen tiivistys

 

 

So true

 

 

Anarkohedonismi à la Onfray for life

 

 

Piraattipuolue on köyhien asialla

 

 

Kaaottisessa maailmassa vain kuvatekstit voivat ohjata meitä

 

 

This is getting a little old

 

 

Ei tunnu Dimmukaan enää samalta kuin ysärillä

 

Universaalihistorian näkökulmasta tällä kaikella on ihan helvetisti väliä

 

Juteltiin tässä Vladislavin kanssa tyylistä ja argumentoinnista (eka, toka, kolmas). Ilmaan jäi Vladislavin antama kotitehtävä:

 

Tyyli ei nähdäkseni ole oma argumenttinsa, mutta se voi olla informaalisti oma eksplikoimaton perustelu jossakin argumentissa. Voisiko sen arvoa tällöin problematisoida samaa kautta kuin muidenkin perusteluiden arvoa, eli toisin sanoen, onko käytetty tyyli argumentin perusteena tosi?

 

Täsmällisesti: jos kuvitellaan, että tyyli voidaan erottaa sisällöstä, niin sitten tällainen sisällöstä erotettu tyyli ei toki yksin ole argumentti. Se ei riitä. Niin kuin Vladislav sanoo, tyyli voi silti liittyä argumenttiin "informaalina perusteluna".

Jos Anti-Oidipuksen yksi argumentti on "huonot hierarkiat paskaksi ja auktoriteetit vittuun", niin kieltämättä kirjan kiihottava tyyli kytkeytyy siihen. Totuus ei ehkä tässä yhteydessä ole kovin mielenkiintoinen ominaisuus… Ellei sitten badioulaisittain.

 

Eteenpäin. Argumentaatio on väline, ei päämäärä. Ylenmääräinen argumentaation korostaminen epäilyttää, niin kuin loputon minkä tahansa korostaminen. Mitä argumentoinnin ylimaallista tärkeyttä toitottava retoriikka piilottaa? (Kysymyksestä lisää: Judith Butler, Hankalan sukupuolen uusimman painoksen esipuhe.)

Ensinnäkin puhdas argumentointiin keskittyminen altistaa relativismille. Antiikin filosofiassa skeptikot ja sofistit loistivat argumentaatiotaidoillaan. Mikäpä huvittaisi kansaa enemmän kuin muodollisesti moitteeton ja vedenpitävä argumentti, jolla voi todistaa mitä tahansa, tänään sitä ja huomenna tätä.

Niin voi käydä, kun unohdetaan asiat ja arvot ja keskitytään vain argumentteihin. "Argumentaatiolle" kumartamisen sijaan antiikin luovimmat filosofit yhdistelivät erilaisia proosatyylejä, retoriikkaa, runoutta, normatiivisia myyttejä, dialogi- ja monologitapoja, käsite-erotteluja, aksiomaattisia määrittelyjä, johdattelevia kysymyksiä, kampituksia ja hyökkäyksiä.

Tämän vuoksi Platon muistetaan paremmin kuin yksikään skeptikoista…

 

Toiseksi se, mitä argumentilla tarkoitetaan analyyttisessa bulkkifilosofiassa ("päättelyketju, joka on formalisoitavissa"), kattaa argumentaation alueesta vain osan. Miten formalisoida kirjoitustyyli, joka toimii itsessään argumentatiivisesti? Ajattelen tietenkin jo vähän vanhentunutta aihetta eli ranskalaisia jälkistrukturalisteja. Kuten kommentoin Vladislaville, tyyli voi toimia argumentatiivisesti ainakin kolmella tavalla:

1) pitämällä esillä esimerkiksi tekstin itsensä tuotantoprosessia, jos artikkelin tarkoituksena on analysoida tekstin yleistä tuotantoprosessia (Derrida, Barthes);

2) estämällä performatiivista ristiriitaa: eikö olisi naiivia kirjoittaa esimerkiksi unen logiikalla toimivasta tiedostamattomasta "selkeän, rationaalisen ja valveilla olevan" kielen keinoin (Lacan);

3) toimimalla affektiivisella tasolla, vaikuttamalla suoraan tekstiä lukevaan ruumiiseen (Deleuze ja Guattari; analyyttiset filosofit saattavat kiistää tällaisen argumentin laadun, mutta toisaalta: mikä argumentti ei vaikuta tunteisiin jollakin tapaa?).

 

Kolmas pointti on minusta tärkein: teksti toimii aina affektiivisesti. Tekstin lukeminen on kouluttavaa ja eetokseen vaikuttavaa toimintaa. Tarkoitan tällä tietynlaisen tekemisen ja kokemisen muodon luomista, yksilön muuttamista subjektiksi eli subjektivaatiota. Analyyttisen filosofian subjektivaatio tapahtuu opiskelemalla logiikkaa, opettelemalla argumentaatiokuvioita, tekemällä erotteluja, lukemalla angloamerikkalaista kaanonia, toistelemalla selvyyden ja tarkkuuden vaatimuksia, pukeutumalla wittgensteinilaisesti, osoittamalla alistumisensa proseminaareissa ja tutoriaaleissa, jne. Jossain vaiheessa subjektivaatiota voi huomata, että omat hyvän filosofian kriteerit ovat vaivihkaa muotoutuneet kokonaan toisenlaisiksi ja että "vääränlainen" filosofia alkaa tuntua epäsopivalta.

Sitten on esimerkiksi deleuzelainen proosa, joka keskipakoisvoimineen ja mikroanarkioineen on yksi vallankumouksellisen itsetekniikan muoto. Sillä voi vapauttaa itsensä terveestä järjestä ja oikeistolaisesta valtiofilosofiasta.

Populistisen myytin mukaan eurooppalaisen filosofian tyyli olisi merkittävästi hämärämpää ja vaikeampaa kuin angloamerikkalaisen filosofian. Aineopintojen tasolla analyyttinen luennoitsija jaksaa muistuttaa, kuinka outo tapa ranskalaisilla on tehdä filosofiaa. Saksalaisia ei koeta sen helpommiksi: 1980-luvun tietosanakirjani (Gummerus) listaa Heideggerista lähinnä sen olennaisen faktan, että Oleminen ja aika on vaikeudestaan kuuluisa kirja.

Käsitys eurooppalaisen tyylin vaikeudesta ei ole täysin tyhjästä (das Nichts) syntynyt. Avataan Oleminen ja aika satunnaiselta sivulta:

 

Jos jokapäiväisen keskenäänolemisen oleminen eroaa jo periaatteessa pelkästä esilläolevuudesta, vaikka se näennäisesti lähenee tätä ontologisesti, voidaan varsinaisen itsen oleminen yhä vähemmän käsittää esilläolevuutena. Varsinainen itsenäoleminen ei perustu kenestä tahansa vapautettuun subjektin poikkeustilaan, vaan on kenen tahansa eksistentiaalinen modifikaatio, kun kuka tahansa on olemuksellinen eksistentiaali. (s. 169.)

 

 Tai luetaan Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipusta:

 

Meidän rakkautemme ovat deterritorialisaation ja reterriotorialisaation komplekseja. Rakastamme aina tiettyä mulattia, tiettyä mulattitarta. Deterritorialisaatioita ei koskaan voi käsittää itsessään, deterritorialisaatiosta käsitetään vain viitteitä territoriaalisiin representaatioihin. (s. 351.)

 

Latteimmat eurooppalaisen filosofian pöyristelijät - kuten Francis Wheen kirjassaan Miten hölynpöly valloitti maailman - jättävät "kritiikin" vastaavien sitaattien "käsittämättömyyden" toteamiseen. Argumenttina tällainen liike on kuitenkin hyvin outo. Kuinka järkevää olisi esimerkiksi arvostella Wittgensteinia siitä, että seuraavat Tractatus-sitaatit ovat vaikeita tai hämäriä:

 

4.0411 Jos esimerkiksi haluaisimme ilmaista sen, minkä ilmaisemme kirjoittamalla "(x).fx", asettamalla indeksin "fx":n eteen - kirjoittamalla esimerkiksi "Yl.fx" - tämä ei riittäisi, koska emme tietäisi mitä yleistettiin. Jos taas haluaisimme osoittaa sen indeksillä "," - kirjoittamalla esimerkiksi "f(x,)" - tämäkään ei riittäisi, koska emme tuntisi yleisyysmerkinnän alaa. […]

6.02 Luku on operaation eksponentti.

6.45 Maailman näkeminen sub specie aeterni on sen näkemistä - rajattuna - kokonaisuutena. Maailman tunteminen rajatuksi kokonaisuudeksi on mystinen tunne.

 

Vastaavasti voitaisiin avata logiikan oppikirja, kvanttifysiikka koskeva artikkeli tai mielenfilosofinen argumentaatioketju sopivasta kohdasta, ottaa sitaatti siitä ja sanoa: "Mä en tajuu…"

Mitä ja mistä se kertoo että "joku" ei "tajua" annettua tekstiä?

Ajattelin kirjoittaa tähän polveilevan ja vakavan vastauksen kunnes tajusin, että senkin voi korvata sitaatilla. Barthes, Mytologioita, s. 40-41:

 

Miksi kriitikot sitten tuovat säännöllisin väliajoin julki oman avuttomuutensa taikka ymmärtämättömyytensä? Eivät ainakaan vaatimattomuudesta. […] Kaikki tämä merkitsee itse asiassa niin varmaa uskoa omaan älykkyyteen, että ymmärtämättömyyden tunnustaminen asettaa kyseenalaiseksi tekijän selkeyden eikä kriitikon oman älyn selkeyttä. Kriitikko esittää typerää saadakseen yleisön paremmin päivittelemään ja johdattaakseen sen näin suopeasti avuttomuuden rikoskumppanuudesta älykkyyden rikoskumppanuuteen.

Jos kritikoi ammatikseen ja julistaa, ettei ymmärrä eksistentialismista tai marxilaisuudesta mitään (sillä ikään kuin sattumalta juuri näitä filosofioita ei ymmärretä), silloin tekee omasta sokeudestaan tai mykkyydestään havainnon yleismaailmallisen säännön ja kieltää maailmalta marxilaisuuden tai eksistentialismin: "Minä en ymmärrä, joten te olette idiootteja."

Mutta jos todella pelkää tai halveksii jonkin teoksen filosofisia perusteita näin paljon ja vaatii näin tarmokkaasti oikeutta olla ymmärtämättä ja puhumatta niistä mitään, miksi sitten ryhtyä kriitikoksi? Ymmärtäminen ja valistaminenhan kuuluvat ammattiinne. Voitte tietysti arvioida filosofiaa vetoamalla terveeseen järkeen, mutta ikävä kyllä vaikka "terve järki" ja "tunne" eivät ymmärrä mitään filosofiasta, filosofia puolestaan ymmärtää niitä varsin hyvin. Te ette selitä filosofeja, mutta filosofit selittävät teitä.

 

 

Suomessa myydään kahta vallankumouksellisen makuista nuudelilajiketta. Ensimmäinen on kuvassa näkyvä oranssi currynuudeli. Toinen on yum yum -currynuudeli. Molemmat ovat ilmeisesti maitoproteiinia lukuun ottamatta kasvissyöjille kelpaavia. Jos juustoa kehtaa joskus harvoin syödä, niin nuudelit maistuvat hyvältä fetakuutioiden ja varsinkin feta snack -pakettien kanssa. Annokseen kannattaa myös pilkkoa kokonainen tomaatti, ja Vii Voanista saatava sipulirouhe viimeistelee satsin. Oliiviöljyn kanssa nautittuna rasvaa on lautasella niin paljon, että sillä kun vuoraa rintansa niin Pohjanmeren eeppiset jäätuuletkaan eivät pääse kalvamaan kylkiä. Sitä paitsi liha on puumaista ja hierarkkista, liha on organisoitua, nuudeleissa taas on jotain hyvin elimetöntä. Voi kuuluisia currynuudeleita: Hakaniemen ympyrätalon S-marketkin on ottanut kyseiseltä brändiltä myyntiinsä vain näitä kaikkien kasvissyöjien palvomia oransseja makutrippejä. Vegaanihedonismia, jossa on jotain nylénmäisen askeettista ja harrasta. Parasta on syödä nuudelinsa puikoilla, kovan lutkimisäänen kera.

 

 

Edellinen postaus on muistiinpano, joka auttaa itseäni palauttamaan mieleen, millaista on innostua assosioivasta kielestä. Olen melkein unohtanut sen.

On kaksi mielenkiintoista tapaa kirjoittaa: puumais-analyyttinen (siis hierarkkinen) ja rihmastollis-liukuva (siis horisontaalinen).

Tämä ei tarkoita, ettei suoraviivainen ja "selkeäjärkinen" kirjoitus voisi liukua tai ettei assosioivampi rihmastoteksti voisi olla analyyttinen; molemmissa on molempia.

 

On kolmas ja neljäskin tärkeä tapa kirjoittaa. Jos tekstin ensimmäinen ulottuvuus on erottelu puuteksti - rihmastoteksti, toinen voisi olla käsiteteksti - affektiteksti. "Käsite" tarkoittaa tässä loogisten rakenteiden ja termien välisten suhteiden painottamista. "Affektissa" on kysymys kappaleiden ja liikkeiden aiheuttamasta ruumiillisesta vaikutuksesta, jonka efektit rekisteröidään esimerkiksi tunteina.

Erotteluista saadaan kaunis nelikenttä, jolla voidaan helposti lokeroida teoksia ja tyylejä. Esimerkiksi koulukaanonin mukaan postmoderni lyriikka olisi suurilta osin rihmasto + affektitekstiä, klassinen romaani puu + affektitekstiä, akateeminen artikkeli puu + käsitetekstiä ja Deleuzen ja Guattarin Mille plateux rihmasto + käsite + affektitekstiä. (Jaottelu tietysti edellyttää lausumattoman käsityksen kirjallisuudesta, ja tässä tapauksessa käsitys on yhtä aikaa melko konservatiivinen ja mielivaltainen.)

 

	käsiteteksti	affektiteksti
puuteksti	[tiede?]	[epiikka?]
rihmastoteksti	[filosofia?]	[lyriikka?]

 

 

Olen kai itse juuri nyt lähestynyt ensimmäistä ruutua eli "loogis-argumentatiivista" kirjoittamista ja etääntynyt kaikista muista ruuduista, mikä tarkoittaa myös, että olen etääntynyt kaunokirjallisuudesta ja lähentynyt kuivaa asiatekstiä sekä lukemisessa että kirjoittamisessa.

(Ehkä filosofian laitoksen analyyttisella kurikoneella on jotain tekemistä tämän kanssa. Olen kirjoittanut parhaat tenttivastaukseni loogisesta positivismista.)

Nyt liukuvan zappanietzschetekstin lukeminen tuntuu lähinnä ärsyttävän epätieteelliseltä humanistifiilistelyltä: miksei voi kirjoittaa selkeästi, jos kerran on jotain sanottavaa…

 

Yksi eurooppalaisen filosofian hienouksista on monien ranskalaisten ja italialaisten ajattelijoiden kyky yhdistää kirjoitustyyli tekstin "sisältämään" argumenttiin, jolloin molemmat puolet vahvistavat toisiaan. Metodin ongelma tulee esille siinä vaiheessa, kun tyyli ei enää palvele uusien argumenttien luomista tai edes tehosta argumenttia affektiivisesti, vaan jähmettyy mestari-isukin matkimiseksi tai jonkinlaiseksi itseisarvoksi.

Jotkut Deleuzen ja Derridan lukijat kapsahtavat tähän ja vaikuttavat lähinnä humanistiteineiltä, jotka kopioivat runovihkoonsa A. W. Yrjänän säkeitä.

Toistetaan tässä varmuuden vuoksi, että kyllä, akateeminenkin kieli on retoriikkaa. Mikä tekisi akateemisesta retoriikasta filosofian kannalta tärkeämpää kuin jostakin, joka mahdollistaa toisenlaisen luovuuden? Korkeintaan valta. Jos ajattelu rajoittaa itsensä vallan hyväksymään tieteelliseen kieleen (tiettyjen kontrollisääntöjen tottelemiseen) ja siihen, mikä vaikuttaa "järkevältä", se jää sovinnaisten tapojen ja terveen järjen kurinpidon sfääriin.

Tällaisen autoritaarisuuden tuhoaminen on yksi tärkeimmistä syistä harrastaa filosofiaa.

 

Jos kuitenkin on tarkoitus varioida luomisesta kirjoittavien Deleuzen ja Guattarin ajatuksia, niin sen voi ehkä tehdä luovemminkin kuin kopioimalla heidän kirjoitustyyliään. Esimerkkinä epäilyttävästä kommentaarista toimikoon Brian Massumin A User’s Guide to Capitalism and Schizophrenia (1992). Massumilla on omakin projektinsa, joka eksplikoituu enemmän myöhemmissä töissä, mutta sikäli kun olen raivoltani saanut luettua, tekstin pääfunktio tuntuu olevan Deleuzen ja Guattarin esitteleminen amerikkalaiselle yleisölle ja käsiteltyjen teemojen kevyt kierrättäminen. Valitettavasti Massumi on matkinut tyylinsä esikuvilta, mikä nakertaa muuten mainiota rakennetta. Herää ärsyttävä kysymys: ovatko Deleuze ja Guattari nyt sitten kovinkaan luovia, kun heidän esittelijänsä pöllii tyylinsä heiltä eikä juuri yritä kääntää D&G:n teosten keskeisiä ajatuskuvioita muille kielille.

Voi tietysti olla, että äkillinen ärsyyntymiseni Massumin tekstiin on vain ohimenevä oire - esimerkiksi joulusta. Voi myös olla, että jonkun vain pitäisi kirjoittaa kriittinen analyysi erilaisista filosofisista kirjoitustyyleistä ja määrittää niiden "legiitimit ja illegitiimit" käytöt, vähän niin kuin Kant teki järjen kritiikissään: illegitiimiksi tyylin tai järjen käyttö menee ulottuessaan dogmaattiseen transsendenssiin, jolloin se muuttuu metafysiikaksi.

Stencil-kommentti pronssiyön mellakkaan, tai kapitalismiin

 

 

(C)-graffiti vanhassa kaupungissa

 

 

Porttikongissa on kokiksen värejä

 

 

Varasto satamassa

 

 

 Hotelli Virun edestä jos kävelee pari minuuttia niin löytää hylättyjä taloja - Tallinnassa on ilmeisesti vain yksi puolijulkinen vallattu talo, squat Volk

 

Mörskiä

 

 

 

Antifa näkyy kaduilla

 

 

Raunio

 

 

Tämä ei ole taidetta eikä liity seuraavaan kuvaan

 

 

Kapakassa on artsyä

 

 

Reval-café Vene-kadulla, 2. kerros, ikkunakoroke verhojen takana

 

 

Hymyilyttää

Olen viehtynyt Strategisen anarkian keskuksen postaukseen, jossa esitellään kymmenen anarkoystävällistä Hollywood-elokuvaa. (Erityisesti Mike Judgen Office Space on hillitöntä katseltavaa.) Satunnaisen katselulistan pohjalta voisi listata viisi uudehkoa, hollywoodahtavaa ja yleisesti vasemmistoystävällistä leffaa, joita kaikki eivät välttämättä ole vielä nähneet.

 

5. Pan’s Labyrinth (2006). Jo historiallinen tausta fasisteineen ja anarkisteineen tekee elokuvasta mielenkiintoisen. On nerokas veto kuvata anarkismiin liittyvää utopistista fantasiaelementtiä konkreettisen satumaailman kautta.

Fasismin ydin on Kantin moraaliajattelua muistuttava muodollinen ja tyhjä kaava tyyliin "Lakia täytyy totella koska se on Laki", tai "vain universaali ja ehdoton totteleminen voi turvata meidät". Elokuva on tämän kaavan analyysi. Viimeinen Panin asettama tehtävä - käsky uhrata viattoman verta oman tai yleisen edun vuoksi - ja sen ratkaisu kohottavat elokuvan lopun eksistentiaalisen sankaruuden korkeuksiin.

 

4. Hotel Rwanda (2004). Sivari&Totaalissa 3/2008 on juttu totaalikieltäytyjän mielen katkeroittaneesta vankilasimputuksesta.

Sen lisäksi, että vankila tuhosi kyvyn luottaa ihmiseen tässä maailmassa, se tuhosi myös kaikenlaisen halun auttaa ketään tai maksaa veroja. Vankilan aikana minua on virkailijoiden puolesta uhkailtu väkivallalla. Petivaatteeni on viskottu ympäri selliä ja tavaroitani on ronklittu välillä päivittäin. Työntekoani on häiriköity käymällä sisällä työpaikallani. Minut on riisutettu alasti, ruumiillista koskemattomuuttani on loukattu, minua on pidetty suljetummissa tiloissa kuin on ollut välttämätöntä ja minua on avoimesti nimitelty ja haukuttu. Selliäni on sotkettu ja vartijat ovat jakaneet ohjeita siitä, miten minun pitäisi rakastella tyttöystävääni. Rasittavinta koko hommassa on, että juuri kukaan ei tunnu uskovan. Suomalaisten sokea luottamus valtioon ei ole koskaan hämmästyttänyt yhtä paljon. [- -]

Vankila tuntuu sekoittavan myös siellä työskentelevien päät urakalla. En enää ihmettele hetkeäkään sitä, miten Ruandan kansanmurhat tai keskitysleirit ovat mahdollisia.

Sitaatti tavallaan summaa elokuvan opetuksen. Ehkä Hotelli Ruandaa voi katsoa allegoriana myös suomalaisesta simputuskäytännöstä. Leffa tosin opettaa luottamaan enemmän rauhanturvajoukkoihin kuin vankila valtioon.

 

3. Fast Food Nation (2006). Dokufiktio pikaruokateollisuuden vaikutuksesta ihmisiin, eläimiin ja ympäristöön. Tarttui sattumalta silmään joskus maksullisen leffakanavan ilmaisviikonloppuna. Kuvittaa saman nimisen kirjan vähän latteasti, mutta viihdyttävä joka tapauksessa. Sisältää mm. Bruce Willisin.

 

2. I Heart Huckabees (2004). Vasemmistolaiset kahvilafilosofit pitävät tästä "eksistentiaalisesta dekkarikomediasta". Lämpimän psykoottista ympäristöaktivistien, runopoikien ja Sartren lukijoiden ironisointia. Puhdasta kuraa, keskiluokkaista kurjuutta, kauppaketjujen naurettavuutta ja ranskalainen opettajatar. Samaa tyyliä joskin vakavammin toteuttaa animaatio Waking Life (2001).

 

1. Battle in Seattle (2007). Hiljattain teatterilevitykseen tullut leffa on ison rahan draamaeepos vuoden 1999 legendaarisesta Seattlen WTO-vastaisesta mielenosoituksesta. Muiden muassa Michelle Rodriguez näyttelee anarkistiaktivistia (jep, Michelle näyttelee myös Fast & Furiousissa, SWATissa ja Resident Evilissä). Seattlen veteraanit ovat arvostelleet elokuvaa seksistisistä sukupuolirooleista ja hierarkkisen johtajuuden ylistämisestä, mutta kukaan ei kiistäne sen intensiivisyyttä.

 

En voi olla viittaamatta myös seuraaviin dokkareihin:

• Earthlings
• Breaking the Spell
• Steal This Film I & II

Muita?

”Todellisuus” on fantasiakonstruktio, joka auttaa meitä naamioimaan halumme reaalisen.

(Slavoj Zizek, Ideologian ylevä objekti, s. 73.)

 

Foucault kirjoitti Deleuzen & Guattarin Anti-Oidipuksen englanninkielisen painoksen esipuheessa jotenkin niin, että ”this is not flashy Hegel stuff”. Slavoj Zizek, jos joku, on flashyä Hegel-stuffia.

Otetaan esimerkki. Zizek tekee tunnetun 180 asteen dialektisen käännöksensä –  muun muassa ja vaatimattomasti – 2000-luvun zeitgeistille. Yleisen mielipiteen mukaan aikamme on kaikista ajoista kyynisin, tunteettomin ja skeptisin. Zizekin mukaan asia on täsmälleen päin vastoin:  emme ole koskaan ennen uskoneet asioihin ja tunteneet yhtä vahvasti kuin nyt.

Uskomme ja tunteidemme vahvuuden paljastaa pakonomainen taipumus etääntyä, ironisoida, tyylitellä ja vitsailla kaikesta sanotusta. Aikaisemmin saatettiin esimerkiksi sanoa suoraan ja huolettomasti: ”Minä rakastan sinua.” Nyt täytyy sanoa: ”Siteeratakseni Freudia, minä rakastan sinua.”

 

Sanojan täytyy siis etäännyttää itsensä sanomastaan ja ironisoida oma lausumansa. Zizekistä tämä osoittaa täsmälleen sen, että uskomme sanomaamme liikaa, jotta voisimme sanoa asiamme suoraan. Tunnemme liian vahvasti. Jos todella olisimme rakastamisen suhteen kyynisiä ja tunteettomia, meitä ei haittaisi heitellä rakkaudentunnustuksia huolettomasti joka puolelle. Sen sijaan etäännytämme itsemme siitä metatasolle, emmekä uskalla olla suoria.

Flashy-osuus Zizekin argumentaatiossa on se, että se ainakin vaikuttaa helpolta haastaa, mutta haastajat vaikuttavat tylsiltä. Ihan niin kuin Hegelin tai Kojèven suhteen: aina voidaan väittää itsepäisesti, että historia ei ole loppunut, mutta sen väittäminen on pikkumaista ja typerää filosofien mahtipontisiin kikkoihin verrattuna.

Tätä voisi ”hauskalla” ”sanaleikillä” kutsua giggailuksi. Giggailu sisältää sekä letkeän verbimuodon sanasta ”giga” että tavallisen teonsanan ”kikkailla”. Hegeliläisen tradition vahvin voima on juuri giggailussa: niin mahtipontisessa kikkailussa, että sen vastustajat menettävät elämänhalunsa ja hyppäävät parvekkeelta.

 

Zizek on itsekin hysteerinen etäännyttäjä. Tämä on hänen mukaansa sittenkin välttämätöntä, koska

[Post-strukturalismin perusoppi] ”metakieltä ei ole olemassa” tarkoittaa itse asiassa sen varsinaista vastakohtaa: sitä, että ei ole olemassa puhdasta objektikieltä, kieltä, joka toimisi puhtaan läpinäkyvänä ennalta annetun todellisuuden osoittamisen välineenä. Jokainen ”objektiivinen” väite sisältää jonkinlaisen etäisyyden itsestään, signifioijan takaisinponnahduksen ”kirjaimellisesta merkityksestään”. Toisin sanoen kieli sanoo aina enemmän tai vähemmän jotain muuta kuin mitä se pyrkii sanomaan. (Ideologian ylevä objekti, s. 218.)

Etäännytys on sisäänrakennettu (ainakin oman aikamme) kieleen. Jos tarkoituksena on analysoida zeitgeistia, niin etäännyttäminen täytyy tietenkin kiihdyttää huippuunsa. Siinä lacanistit ovat onnistuneet, aina siihen pisteeseen asti, että mitään ei voi eikä kannata tehdä. Jokainen teko kun voidaan kieltää hegeliläisen giggailun avulla.

Vuoden 1968 kapina oli giggailevalle Lacanille vain hysteeristä uuden herran etsimistä. Vastaavasti marxilaisten historiallistava kritiikki psykoanalyysin hierarkkista perhekolmiota ja tyrannista oidipuskompleksia kohtaan on giggailijoista vain marxilaisten oman hierarkkisen taipumuksen peittelyä, tai kuten Zizek giggailee, ”liian nopea historiallistaminen tekee meidät sokeiksi reaalisen ytimelle, joka palaa samana läpi erilaisten historiallistamisten/symbolisaatioiden” (IYO, s. 80).

 

Jokainen teko voidaan giggailemalla osoittaa teon itsensä kieltämiseksi. Tämän takia useimmat hegeliläiset, varsinkin lacanilaiset, toimivat viime kädessä valtiofilosofeina. Epäilen myös, että molempien suuri suosio humanistien keskuudessa liittyy tähän piirteeseen. Hegeliläisenä tai varsinkin lacanistina ei tarvitse tehdä mitään: jokainen teko kuitenkin vain onnistuisi kieltämään itsensä. On parempi pysyä syvällisenä giggailijana kuin riskeerata jokin ele.

Ehkä koko lacanilaisuus on pelkkä defenssimekanismi naivina nolatuksi tulemisen pelkoa vastaan.

 

Itse haen tästä lähes käsittämättömästä ryteiköstä selvennystä alkuperäiseen kysymykseen ironiasta ja etäännyttämisestä. Onko mahdollista kirjoittaa ei-ironisesti esimerkiksi politiikasta? Voiko blogia kirjoittaa etäännyttämättä ja ironisoimatta itseään? Vai päästäänkö haluttuun vaikutukseen suoremmin kiertotien kautta, eli giggailemalla ironisoivasti?

Lööppejä korvataan joka päivä uusilla

 

 

Tarrarihmastoa Idässä

 

 

Töölö

 

 

HeSa, sivistyksen kehto

 

 

Ulos on vain yksi tie

 

 

Elämä imee, ja sitsä vittu kuolet