Vallankumouksen hedelmiä

 

 

Viimeksi muisteltiin Hardtin ja Negrin Imperiumin osallistumista vuosituhanteen vaihteen aallon tuottamiseen. Nyt on tarkoitus käsitellä kirjan jatko-osaa Multitude. Sitä ennen kuitenkin aiheeseen liittyvä päivänpoliittinen syrjähyppy. Hedelmäblogi on työntänyt kärsänsä yhteiskunnallisten liikkeiden ympärillä häärivään keskusteluun jo muutaman vuoden ajan, ja tällä hetkellä yksi keskustelun tärkeimpiä teemoja vaikuttaa olevan organisoituminen ja sen vaatima "päätös" ja toisaalta tämän organisoitumisen kritiikki.

Kerrataan: Verkkolehti Megafoni uskalsi vuoden alussa tehdä kommentaarin yhdestä Leninin teoksesta ja ehdottaa paitsi tarkempaa analyysia yhteiskuntaluokista, myös tiukempaa organisoitumista hajanaisen alakulttuurihippeilyn lisäksi. Vapun Murrostorstaista alkoi Helsingissä jonkinlaisen "organisoituneen kansanrintaman" kasaamisprosessi, jonka yksi ilmentymä on tämän kuun asunnottomien yön mielenosoitus ja talonvaltaus.

Uutta käännettä on arvosteltu kahdelta suunnalta. On anarkistien perinteinen abstrakti kritiikki, joka ei ole muuttunut mihinkään 150 vuodessa, ja sitten on Jussi Vähämäen kritiikki (oletan, että vaikka kritiikillä ei ole nimettyä kohdetta, se koskee juuri tätä käännettä). Vähämäki blogahti äskettäin näin:

 

Poissaoleva isä ja isän kaipuu tuntuu olevan monen nuorsosialistin ja vasemmistosympatiseeraajan poliittisen ajattelun ydinteema.  Tosin ei yksinoikeus, koska uudet oikeistopopulistiset liikkeet ja puolueet ovat jo järjestäytyneet menneisyyteen projisoitujen voiman ja puhtauden symbolien ympärille. Niiden rinnalla Lenin, Stalin, Neuvostoliitto ja puna-armeija tuoksahtavat vielä turhan paljon mahorkalta, matalaoktaaniselta bensiiniltä, Punaiselta Moskovalta ja terveyssiteenä käytetyn Totuuden painomusteelta.

Muutkin toistuvasti esiin manatut isät ovat tuttuja: organisaatio, konkreettisuus ja päätös.

Järjestö tai organisaatio on aina se hierarkkinen – turvallinen? – tehdasjärjestelmä, kuriyhteiskunta, jossa jokaisella on oma tehtävänsä  ja jonka toiminnassa noudatetaan ”demokraattista sentralismia”, eli  yksisuuntaisia käskysuhteita: ”Haluan tulla käsketyksi, haluan, että  minua lyödään, muuten olo niin paikaton, vieraantunut, epämääräinen.  En halua vain leijua, vaan elää.”

Konkreettinen (ja toiminta) on aina tuota kivaa ”käsillä tekemistä” joko aamukuudelta räntäsateessa  tehtaan portilla flyerien jakamista aamuvuoroon menijöille ja yövuorosta poistuville, demossa huutamista ja lumipallon tai kaljapullon heittelemistä ja kännipäissään uhoamista porvareiden perkeleiden perseiden tervaamisesta ja munien irti repimisestä.

(Isättömien lasten ja lapsettomien isien liitosta)

 

Toisessa päässä organisoitumiskysymystä on Strategian tehdas, joka arvostelee tämän blogin edellistä postausta - ja ehkä epäsuorasti myös Vähämäkeä. Tehtaan liukuhihnalta tipahti Carl Schmittin ylistys:

 

Vuonna 1950 Carl Schmitt julkaisee teoksen ”Der Nomos der Erde – im Völkerrecht des Jus Publicum Europaeum”. Schmitt määrittelee kirjassa, että Nomos on ensimmäinen maan valtaus ja tilan jako. Alkuperäinen jako. Nomos on siis ensimmäinen teko, joka synnyttää poliittisen tilan. Nomos tulee ennen lakia. Laki tulee Nomoksen jälkeen ja siten ainoastaan legitimoi alkuperäisen teon. Aina kun poliittinen tila hajoaa, tapahtuu uusi maan jako. Uusi yhteisen maan jako. Schmittin mukaan Nomos on suvereeni. Valta siis perustuu tekoon ja päätökseen, eikä lakiin, oikeutukseen tai proseduuriin. Tästä minusta pitäisi lähteä. Lisätään vielä, että kokonaisuudessaan Imperiumi-kirjan syvällisemmät kohdat, jotka analysoivat uutta maailmanjärjestystä, ovat hyvin hyvin paljon velkaa Schmittin teokselle.

Näkemykseni on siis se, että ennen commonseja tulee Nomos. Poliittinen päätös.

(Nomos/commons)

 

Mitä tästä pitäisi ajatella? Molemmat kirjoitukset ovat omalla tavallaan hämmästyttäviä. Vähämäki kirjoittaa totuttua deleuzelaista antiautoritaarista, kuria ja kontrollia vastustavaa kritiikkiä. Hyvä! Siitähän tässäkin blogissa on kyse: hedelmät kannattaa kurinpidollisten organisaatioiden tuhoamista. Mutta mistä sellaisia löytää, siis Vähämäen kohdeyleisön joukosta? Mikä organisaatio on kyseessä? Vai onko joku ottanut japanilaista kuria vaativan postauksen otsikon liian vakavasti?

Eikö ole mahdollista organisoitua muuten kuin hierarkkisesti ja isän nimen alle? Jakautuvatko yhteiskunnalliset liikkeet ylipäänsä hierarkkisiin organisaatioihin ja - niin, mihin? Mitä esimerkiksi Vähämäki haluaa, jos kerran kaikki "konkreettinen" on vain kivaa näpertelyä räntäsateessa?

Muistaakseni eräs vasemmistonuori kysyi tätä Vähämäen Itsen alistuksen julkistamistilaisuudessa, ja Vähämäki vastasi suurin piirtein näin: "Meidän pitäisi luoda paikkoja, joissa on mahdollista kokea ennakoimattomia törmäyksiä toisiin."

Siinäkö kaikki?

 

Strategian tehdas ehdottaa Schmittin lailla, että "ensimmäinen teo" on päätös, joka synnyttää poliittisen tilan. Ei siis ole yhteisvaurautta ennen poliittista päätöstä, mikä on ymmärtääkseni johdonmukaista schmittiläisyyttä: Schmittille kaikki on todellakin poliittista, poliittisuus on ihmiselämän eksistentiaalinen pohja ja siten ei voisikaan olla commonseja ilman politiikkaa.

Mutta miksi pitää ylipäänsä olettaa "ensimmäinen" tai "perimmäinen" teko? Mihin tarvitaan ensimmäisen syyn metafysiikkaa? Oma - ja ymmärtääkseni myös nykyisen commons-keskustelun - käsitykseni yhteisvauraudesta perustuu ekologisiin malleihin, jos ekologia ymmärretään ei-ihmiskeskeisten systeemien tutkimukseksi (Deleuze ja Guattari!). Tässä kontekstissa ihmiskeskeisellä metafysiikalla ei ole sijaa.

Commonseja voi siis olla myös ilman "päätöstä", commonsit ovat kaikkialla maailmanhistoriassa, aivan kuten D&G:n sotakoneet ja valtioaparaatit. Tämä ei tarkoita, että commonsien vaatiminen olisi paluuta menneeseen. Kuten Hardt ja Negri kirjoittavat Multituden johdannossa: tästä eteenpäin commonsit on tuotettava. Sama pätee strategistin arvostelemaan myytin käsitteeseen: on taantumuksellisia myyttejä ja sitten on hegeliläinen "järjen mytologia". Tässä blogissa on kirjoitettu myytistä jälkimmäisessä mielessä.

 

Jos haluaisi hieman piikitellä, voisi väittää, että sekä Vähämäen teksti että Strategian tehtaan Schmitt-kiinnostus ovat yhä jollain tavalla Hardtin ja Negrin Multituden painovoimakentän vankeja. Etumerkki vain vaihtuu: Vähämäki tuntuu olevan moneuden lumoissa, kun taas strategisti ehkä hakee kirjoituksessaan jotain (suvereenia, päätöstä), mikä on mahdollisimman kaukana moneuden teoriasta. Ehkä tämä osoittaa jotain Hardtin ja Negrin vaikutuksesta suomalaiseen keskusteluun.

Yksi yritys päästä "vorwärts" vastakkainasetteluista esitellään Liina Kankaan kommentissa: tarvitaan sekä commonseja että lisäarvon ja luokan käsitteisiin perustuvaa analyysia. Liina tuntuu arvostelevan autonomisten marxilaisten taipumusta diakroniseen analyysiin (commonsit, alkuperäinen kasautuminen) ja vaativan kapitalismin synkronista analyysia (luokkakompositio, lisäarvo, logiikka). Huomautan vain, että kun sanotaan, että

 

Commons-keskustelu on tärkeää, mutta parhaalla tahdollakin on kai oltava STn kanssa samaa mieltä siitä, että se sisältää taipumuksen nostalgiaan. Taipumuksen, ei välttämättömyyttä tai edes koko sisällön valottamista nostalgian kautta. Eli toistaiseksi sitä on leimannut liiaksi tapa argumentoida joko historiaa fiilistellen tai pitäytyen ns. mukavuusalueilla eli jo nyt suhteellisen autonomisissa vertaistuotannon muodoissa.

 

niin paino on sanalla "keskustelu". Totta kai commonsit voi artikuloida ilman nostalgiaa (kuten Liinakin myöntää), vaikka niitä koskenut keskustelu joiltain osin olisikin menneen fiilistelyä.

Ehkä nostalgiaa helpommin commons-puhetta voitaisiin arvostella reaktiivisuudesta: "Meidän täytyy suojella yhteisvaurautta…" Kritiikkiin pitäisi vastata: commonsien suojelemiseenkin tarvitaan valtaa, jota meillä ei ole - eteenpäin siis mennään ja lisää commonseja tuotetaan.

Henkilökohtaisesti commonsit ovat lähinnä helppo ja ajankohtainen lähtöpiste ja sopiva tapa politisoida deleuzelais-guattarilaista kompleksisuusteoriaa. Katsotaan mihin siitä päädytään.

Niin, se Hardtin ja Negrin kirja.

 

Multitude tuntui heikolta Imperiumin jälkeen. Megafoni kirjoitti kirjan ilmestyessä, että "monissa kohdin se vain tarkentelee Empiren teesejä uusien kehitelmien jäädessä lyhyehköiksi avauksiksi". Tekijät itse vertaavat teosta Hobbesin De Civeen, jos edellinen kirja vertautui Leviathaniin. Tiivistettynä Multitude kertoo kolmesta teemasta: moneudesta, sodasta ja demokratiasta.

Hardtin ja Negrin tuotanto rakentuu pohjimmiltaan kahtiajakojen ympärille: kapitalistiloiset vs. tuottava moneus, transsendentti moderni vs. immanentti moderni, modernisaatio vs. vastamodernisaatio (vs. altermodernisaatio), kansa vs. moneus, Imperiumi vs. vastaimperiumi, Imperiumi vs. väki. Ei tarvi olla kovin välkky tajutakseen, että usein jälkimmäinen termi on positiivinen ja hyvä. Moneus on termeistä "paras".

Multitudessa käsitteen määrittely aloitetaan oudosti kieltojen kautta: moneus ei ole kansa, massa eikä työväenluokka (vaan jotain "täysin erilaista"). Varhaistuotannossaan Negri määrittelee moneuden välittömäksi, vallankumoukselliseksi, immanentiksi ja "positiiviseksi" kollektiiviseksi subjektiksi. Imperiumissa moneus kytketään uuteen imperiaaliseen järjestykseen, ja Multitudessa käsite jätetään yhtä hämäräksi. Kyseessä on vanha mannermaisen filosofian kikka: käsitettä ei voi määritellä tarkasti, koska yksi käsitteen rakennepiirteistä on määrittämättömyys tai epämääräisyys (vrt. deterritorialisaation käsite, joka on itse esimerkki deterritorialisaatiosta).

Moneuden käsitettä on viime aikoina arvosteltu ajattelun laiskuudesta, epäanalyyttisyydesta ja mystiikasta. Syytteet pitävät paikkaansa, jos on tarkoitus tehdä politiikkaa. Politiikan tutkimuksen kannalta käsite kuitenkin tavoittaa demokraattisen linjan, joka kulkee Machiavellista ja Spinozasta Hardtiin ja Negriin. Jos todella haluaisi arvostella moneuden käsitettä eikä vain sen nykyistä poliittista käyttöä, pitäisi paneutua tähän poliittisen ontologian traditioon.

 

Tarkempi on Multituden analyysi 2000-luvun sotatilasta. Imperiumin aikakaudella sota on sisällissotaa ja meitä hallitaan jatkuvalla poikkeustilalla (kuten muistamme, suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta, ja Imperiumi on uusi suvereeniuden muoto). Sodasta on tullut teknistä ja epäpolitisoitua poliisitoimintaa, johon liittyy tehokas mediankäyttö ja hi-tech-aseet. Irakin sodan kohdalla Hardt ja Negri vaikuttavat hieman säikähtävän ja peräytyvän Imperiumin teoriasta; hapuilun voi tietysti nähdä myös taktikointina, kirja kun on edeltäjäänsä huimasti popularisoivammin kirjoitettu.

Entä se demokratia, johon kaikki Hardtin ja Negrin tekstit lopulta päättyvät? Sen käsitteitä ja historiaa pyöritellään kauniisti, mutta itse poliittinen projekti jää täysin tyhjän päälle. Multituden seuraaja on tässä vahvempi puhuessaan "vallankumouksellisesta parallelismista" ja kommonismista demokratian pohjana.

Suurin ongelma kirjassa on sen heikko taloustieteellinen viitekehys. Uuden tieto- ja tunnetyön hegemonisen aseman jankuttaminen uhkaa tehdä trilogiasta nousevan nuoren keskiluokan päiväunikirjan. Vaikka nykyään "kaikki tuottaa" ja tuottoja kiskotaan yhä enemmän vuokran kaltaisilla mekanismeilla, niin eivät lisäarvon tai työväenluokan käsitteet ole täysin menettäneet merkitystään, toisin kuin Hardt ja Negri houreisimmillaan väittävät.

Kuten tavataan sanoa: jos työnnät ne ovesta ulos, niin ne tulevat ikkunasta sisään…

 

Mitä sitten tulee esimerkiksi Strategian tehtaan väitteeseen, että Imperiumi-hypoteesi tuhoutui vuoden 2001 jälkeen, koska "kaikki muuttui. Kansallisvaltiot palasivat. Uudet poliittiset liikkeet nimeltä islamismi ja nationalismi nousivat moninaisuuden sydämessä kommunismin tilalle", niin Hardt ja Negri vastaavat siihen itse:

 

We should not get caught up here in the tired debates about globalisation and nation-states as if the two were necessarily incompatible…today imperial administration is conducted largely by the structures and personnel of the dominant nation-states. [etc.]

(siteerattu tässä)

 

Summien summa: Multitude oli teoreettinen pettymys mutta jonkinlainen käytännöllinen menestys. Se analysoi onnistuneesti aikaansa ja levitti autonomistisia argumentteja (tuotannon yhteiskunnallistuminen, tieto- ja tunnetyön hegemonia jne.) sekä käsitteitä laajalle ja teki niistä jopa itsestäänselvyyksiä, eikä aina vain hyvässä mielessä.

Jos Imperiumista odotettiin uutta Pääomaa ja kirjasta tuli sen sijaan uusi Kommunistinen manifesti, niin Multitudesta saatiin toinen uusi Kommunistinen manifesti. Jäämme seuraamaan, tuleeko trilogian viimeisestä osasta kolmas manifesti.

Tämän postaustrilogia jää tähän: kolmas osa ilmestyy eräässä lehdessä myöhemmin syksyllä, jos ilmestyy.

 

 

 

 

Maailmassa kummittelee kommonismin haamu. Kapitalismin kritiikkejä ei yhdistä eniten lisäarvon käsite eikä edes luokkataistelu, vaan yhteismaiden yksityistämisen, tuhoamisen, takaisin valtaamisen ja luomisen analyysi.

Kapitalismin historia on kertomus yhteismaiden aitaamisesta. Vastaavasti vastarinnan historia on kertomus yhteisvaurauden haltuunotosta ja yhteisen luomisesta. Väitän, että nämä kertomukset ovat kapitalismin vastustajien pienin yhteinen nimittäjä. Yhteisrintamien luominen lähtee "yhteisten" eli kommonsien politiikasta.

Kommonsit ovat tänä ja ensi vuonna erityisen mielenkiinnon kohteena kirja-, lehti-, vasemmisto- ja aktivistimaailmoissa. Aikaisempina vuosina samanlaista huomiota osoitettiin vuorotellen globaalille järjestykselle ja väen moneudelle. Valokeilojen takana on pitkälti kolme kirjaa ja niihin liittyvät keskustelut.

Tämä johdannoksi postaustrilogialle.

 

Empire is materializing before our very eyes. (Michael Hardt & Antonio Negri, Empire, ensimmäinen sivu)

The possibility of democracy on a global scale is emerging today for the very first time. (Michael Hardt & Antonio Negri, Multitude, ensimmäinen sivu)

War, suffering, misery, and exploitation increasingly characterize our globalizing world. (Michael Hardt & Antonio Negri, Commonwealth, ensimmäinen sivu)

 

Aikoinaan koko maailma tuntui puhuvan Hardtin ja Negrin Imperiumista (2000). Kirja pisti kampukset kiehumaan LA:sta Pariisiin ja Tokioon. Lukupiirejä järjestettiin jyväskyläläisessä kellarissa asti. Onkohan kukaan laskenut kirjaan liittyvien keskustelujen pohjalta syntyneitä yhteiskunnallisia liikkeitä? No Borders, prekariaattiliike ja Vapaa liikkuvuus -verkosto ovat vain esimerkkejä.

Imperiumi räjäytti kaiken, kirja oli metafyysinen pommi. Jos sitä miettii kirjana, siis tyylin, rakenteen ja lukukokemuksen kannalta, niin siitä on vähän typerä kirjoittaa analyyttisesti. Se on paras ikinä kirjoitettu versio Kommunistisesta manifestista ja samalla upea romaani, joka kokoaa yhteen 500 vuotta radikaalin ajattelun ja vastarinnan historiaa. Sitä on vaikea ajatella ilman mahtipontisia assosiaatioita: Dante, Chaucer, Joyce, Pynchon.

Kohtasin kirjan lukiolaisena, joka oli kiinnostunut fenomenologiasta ja kirjoitti yhteiskuntafilosofian kurssille tutkielmaa anarkismista. Teksti ei oikein avautunut, joten tein itselleni muistiinpanon: "Lue Marxin Pääoma ja Deleuzen & Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia." Molemmat sarjat ovat yhä kesken, mutta jossain vaiheessa jatkuva Foucault’n, Deleuzen, Marxin, sosiologian ja Megafonin tankkaaminen teki tehtävänsä, ja vuodesta 2007 alkaen olen saanut Imperiumista yhä enemmän irti.

Kirja "selitti kaiken". Siitä puuttui varsinainen uusi analyysi, se ilmaisi paikoin lukukelvottoman monimutkaisella tyylillä nolostuttavan yksinkertaisia asioita, ja filosofian osalta sen uutuudet rajoittuivat kaiketi moderniteetin historian ja suvereniteettiteorioiden kommentointiin. Mutta kirja selitti kaiken yhdistämällä vasemmiston pirstaleet suureksi kertomukseksi. Ja minkälainen kertomus!

 

Hardt & Negri kirjoittivat Imperiumista, uudesta globaalista hallitsemisen logiikasta ja rakenteesta, joka "on hajautettu ja deterritorialisoiva valtakoneisto, joka asteittain sulkee koko maailman avoimien ja yhä laajenevien rajojensa sisään”. Tämä uusi valtakoneisto "ohjailee monenkirjavia identiteettejä, joustavia hierarkioita ja monimuotoista kanssakäymistä mukautuvien komentoverkostojen välityksellä".

Kansallisvaltioiden rappioitunut suvereenius on siirtymässä Imperiumille (trilogian perusteella prosessi käydään olennaisesti 1920-2010). Muodostuu "kansallisten ja ylikansallisten organismien ketju, joita yhdistää samanlainen vallan logiikka". Imperiumin syntyprosessi on samalla siirtymä imperialistisen ajan maailmankartan kansallisväreistä "imperiaaliseen sateenkaareen". Maailmat sekoittuvat, tehdastyön voima vaihtuu kommunikatiivisen ja affektiivisen työhön hegemoniaan, ja itse yhteiskunnallinen elämä astuu tuotantoon ("biopoliittinen tuotanto").

Imperiumi on kaikkialla. Se on rajaton järjestelmä, joka pyrkii lopettamaan historian. Se on "suunnaton sorto- ja tuhokoneisto". Mitä sille voi tehdä?

Ehdin jo tehdä itselleni uuden muistiinpanon: "Voiko kapitalismia todella poistaa muuten kuin itsemurhalla?" Seuraavaksi Hardt & Negri kuitenkin jo kirjoittivat: "Väen luovat voimat, jotka pitävät yllä Imperiumia, kykenevät myös autonomisesti rakentamaan vastaimperiumin, globaalien virtausten ja vaihdon vaihtoehtoisen poliittisen organisaation."

Tavoite on Imperiumin prosessien uudelleenorganisointi ja suuntaaminen kohti uusia päämääriä, uusia demokratian muotoja. Avuksi kutsutaan filosofia, historiatiede, kulttuurintutkimus, taloustiede, politiikantutkimus, antropologia ja uusi globalisaatiokriittinen liike. Niiden avulle esitetään Imperiumin genealogia ja biopoliittinen manifesti.

Ja tämä oli vasta kirjan esipuheen referointia!

 

 

 

Rakastan Imperiumia. Rakastan sitä niin kuin rakastettua rakastetaan: tiedostetaan viat ja suututaan niistä aina välillä, mutta tiukan paikan tullen rakas on etusijalla. Vaikka se murhaisi.

Rakastan sitä niin kuin Spinoza rakastaa: toimintakykyä kasvattavalla ilolla ja autuudella.

Rakastan sitä niin kuin ampiainen rakastaa orkideaa: hieromalla itseään siihen vain huvin vuoksi.

Haluaisin edelleen lukea kirjan jokaisen lähdeviitteen jokaisen teoksen, artikkelin ja kirjeen. Haluaisin kirjoittaa kirjasta 2000-sivuisen kommentaarin. Haluaisin syödä kirjan sämpylän välissä.

Imperiumi on kulutukseen ja käytön jälkeen poisheitettäväksi tarkoitettu poliittinen julistus. Silti siihen lankeaa loputtomasti. Osan viehätyksestä täytyy tulla pelkästä kasvukokemuksesta: sen kautta oppi filosofiaa, politiikkaa ja italialaista autonomiaa. Mutta silti! Kirjan pyhä ydin surraa edelleen. Sitä tunnelmaa lähelle voi päästä ehkä vain Yeah Yeah Yeahsin biisin Heads Will Roll Digiraati-remixin avulla.

En voi enää jatkaa sanojen tasolla, joten jätän tämän tähän.

 

Imperiumin Helvetistä sikisi jatko-osia: Kiirastuli Multitude (2004) sekä Taivas Commonwealth (2009). Tavallaan jatko-osissa olisi voinut lukea mitä soopaa tahansa, ja niille olisi nyökkäilty ymmärtäväisesti. Tavallaan näin myös kävi. Eikä trilogian rinnastus umpiteologiseen Jumalaiseen näytelmään ole mikään vitsi. Negrin osuudet taustakertomuksessa ovat silkkaa Augustinuksen De civitas deitä: paetaan Babyloniasta (Spinozan) Jumalan kaupunkiin!

Multitude veti varovaisesti takaisin Imperiumin metafyysisen mahtipontisia skeemoja. Yhtäältä on noloa keksiä suuri teoria ja neljän vuoden päästä paikkailla sitä niin, ettei se enää vakuuta ketään. Toisaalta Imperiumi itse tiesi paremmin kuin Hardt & Negri. Meidän ei tarvitse ottaa Multitudea vakavasti, koska meillä on Imperiumi. Jatko-osa on kuitenkin käyttökelpoinen hengennostattaja ja neuvonantaja, vaikka se kaiken kromin jälkeen jättää käsittelemänsä vastarinnan subjektin eli "moneuden" kaikilla tasoilla epäselväksi.

Commonwealth viimeistelee trilogian - dialektisesti. Yksi Hardtin ja Negrin nolouksista on ristiriita väitteiden ("dialektiikka on ohitettu") ja käytännön argumentoinnin (perinteistä vulgäärihegeliläistä "oho, vasen onkin oikea" -dialektiikkaa) välillä. Trilogian rakenne on rautalankamainen: ykkönen esittää kovan teesin, josta kakkonen vähän hajoilee ja etenee nolostellen, ja sitten kolmonen palaa ykkösen teesiin, aufhebungittaa ja kirjoittaa sen uusiksi vähän vaihtelevista näkökulmista. Päämäärään saapuminen ei yllätä, mutta matka on ehdottomasti tekemisen arvoinen: trilogiaa voi monessa mielessä kutsua vasemmistolaiseksi Bildungsromaniksi.

 

Michael Hardtista & Antonio Negristä on väännettyä loputtomasti suomalaisia versioita: Mikko Kova ja Toni Tumma, Härski Hartikainen ja Antti Neekeri, Mikael Vaikea ja Tomppa Mustapää… Myös kirjojen sisältöä on suomalaistettu muun muassa veivaamalla se megamankelin läpi 1999-2008. Jos on lukenut Megafonia ja esimerkiksi tätä blogia, Hardtin ja Negrin trilogia ei ehkä tarjoa kovin paljon uusia käsitteitä tai analyyttisia aseita. Mutta kirjojen tyyliä ja tarinankerrontaa on mahdotonta referoida tai tiivistää. Lukemalla ne voi totisesti kokea kommunistin elämän ikuisen keveyden ja ilon!

Ensi kerroilla tässä sarjassa: muistelmat jatkavat Multitudesta ja päättyvät ensivaikutelmiin trilogian päätösosasta, joka julkaistiin viime viikolla.

 

 

 

 

Kontrollilta piilossa kasvaa uusi heimo. Siltä voidaan odottaa mitä tahansa. Se voi vaikka syödä espoolaisten kultaiset noutajat.

Porvarit tunkevat sen nimien hierarkiaan: syrjäytyneet, köyhät, kyllästyneet. Marginaalissa…

 

Nuoret.

Opiskelijat.

Tietotyöläiset.

Kaupunkilaiset.

Väki.

 

Barbaarit?

 

 

 

 

"Hajamielinen kaupunkilainen on Benjaminin sanoin ”barbaari”, koska häntä eivät kiinnosta pyhät auktoriteetit, säännöt tai moraaliset velvoitteet jonkin korkeamman asian hyväksi toimimisen mielessä. Uudet barbaarit eivät välitä suvun odotuksista tai kansallisesta kilpailukyvystä sen enempää kuin pyhien kirjojen antamista elämänohjeista. He ovat niin levottomia, ettei heitä voi sitoa liukuhihnan ääreen tai toimistoon yhdeksästä neljään. He harhailevat hajamielisinä ja kurittomina pitkin kaupunkia. Nämä ”villeiksi syntyneet” uudet barbaarit ovat tehneet lopun tehdaspiippujen, pyhäkoulujen ja pyhän Suomisen perheen yhteiskunnasta."

 

 

väkivalta -> väellä on valta?

 

Nimilaputtaminen ei anna heimolle kasvoja. Kukaan ei tiedä keitä siihen kuuluu tai mitä se tekee… Sen valta ja voima on epämääräistä. Siksi se pelottaa porvaria, niin kuin mielenosoituksessa naamioituminen.

 

 

 

Se, joka pakenee, kuuluu tähän heimoon. Pakeneva heimo on vahva, ja se neuvottelee vain…

 

 

 

Heimon jäsenet ovat uusia barbaareja = alistumiskyvyttömiä kehoja ja kappaleita. Barbaareilla ei ole kykyä totella.

 

 

 

(Barbaarinen esine on deterritorialisoituva osaobjekti.)

 

"…epämääräisyyteen voi reagoida eri tavoin. Barbaari on suurkaupungissa ja väkijoukossa kuin kotonaan. Porvari pyrkii sitä pakoon. Suurkaupungin elämän epämääräisyys, valmiin muodon, sääntöjen ja rajojen puute onkin aina järkyttänyt porvaria ja uhannut hänen itseriittoisuuttaan."

 

 

 

Barbaareilla on kontrolloimattomia haluja. Ne eivät tottele vanhempien määräyksiä tai merkityksiä.

Barbaarit ovat kontrolloimattomia haluja.

 

 

uudet parturit

 

Kapitalismin etiikka muodostaa yliminän, keskiluokka minän, barbaarit ovat tiedostamatonta halua.

Missä se on, siellä minän tulee olla…

 

 

 

"Porvari ei voi sietää sen enempää suurkaupungin kuin tietotyön epämääräisyyttä: monien ärsykkeiden ja tehtävien jatkuvaa läsnäoloa, valtioiden rajojen hälvenemistä ja suljettujen laitosten kuten tehtaan kriisiä. Porvarillisen ajattelun on aina pyrittävä asettamaan rajoja ja tekemään erotteluja: oikea työ ja tuottamaton joutilaisuus, kansalainen ja muukalainen, madonna ja huora. Tämä ei ole porvarillisen ajattelun syntyajoilta 1800-luvulta muuttunut mihinkään."

 

 

taikasienet nostaa barbaareille hattua

 

 

 

Barbaareista epätoivoisimmat kamppailevat molotovimonopolista…

 

 

 

Keskiluokkaa otetaan kiinni: keskiluokan halut pakenevat, mutta sitä otetaan kiinni. Velanotto ja koronmaksu ovat kiinniolemisen tapoja. Barbaareja alistetaan, käskytetään ja laitetaan palvelemaan. Sekä keskiluokkaan että barbaareihin käytetään valtaa: kuri, kontrolli, suvereniteetti. Velka & luotto.

 

 

 

"Koska tehostetussa ja cv:ksi muutetussa ajassa jokainen hetki on keskenään samankaltainen, tyhjä ja ontto kuin lumihiutale, on elämää, nautintoa ja täyttymystä aina odotettava. Elämä alkaa aina vasta myöhemmin: sitten kun olet käynyt koulusi loppuun, tehnyt harjoittelusi ja saanut jalan oven väliin, säästänyt asuntoa varten ja maksanut velkasi, ollut töissä tarpeeksi pitkään että saisit oikeuden vuosilomaan, kantanut kortesi kekoon kansantalouden pelastamiseksi ja väestön ikääntymiskriisin ratkaisemiseksi, jotta voit rauhassa siirtyä eläkkeelle ja kuolla pois mahdollisimman nopeasti, ettet liikaa kasvattaisi sosiaali- ja terveysmenoja."

 

 

"Kuten maailmansodan juoksuhaudoista selvinneet työläiset, ovat meidän yhteiskuntiemme uudet barbaarit oppineet, ettei vanhojen ukkojen ja akkojen moralistisia narinoita juuri kannata kuunnella. Niin paljon kuin protestanttisesta työetiikasta jauhetaankin, alkaa yhä useammilla ihmisillä kuitenkin olla hyvin selkeä kokemus siitä, että “työ” ei kannata. Vaikka opiskelisit kuinka hyvin, tekisit sata ilmaista harjoittelua, pitäisit kuntoasi yllä ja työskentelisit 60 tuntia viikossa, et silti pysty kustantamaan elämääsi ilman järjetöntä velkaantumista, joka taas pakottaa tekemään jatkuvasti enemmän työtä. Usko siihen, että tuonpuoleiset voimat kuten “talouskasvu” takaisivat palkkion kuuliaisesta käytöksestämme, on jo aikaa romahtanut.

Uudet barbaarit ovat jo osoittautuneet liian levottomaksi tullakseen vangituksi tehtaaseen, kouluun ja perheeseen. Nyt heidän pysäyttämisekseen ja hallitsemisekseen pystytetään lisää ja lisää checkpointeja, kaappauksen pisteitä kaikkialle kaupunkitilaan. Nämä checkpointit muuttuvat pahimmillaan sisäisiksi, tarkastuspisteiksi elämän kaarella, curriculumilla. Olet jo 25-vuotias etkä vielä ole valmistunut, sinulla ei vielä ole omaa asuntoa, et ole saanut vakituista työpaikkaa? Olet kirjoittanut samaa raporttia jo kolmatta päivää, eikö sinua yhtään hävetä?

–

Kriisien torjumiseksi porvarit vaativat aina lisää valvontaa. Entä jos kriisien syynä onkin liika kontrolli ja liika rajojen asettaminen, liika puuttuminen yhteiskuntaan ja ihmisten elämään? Se, että ihmiset eivät siedä valvontaa ja kontrollia, joka sitoo heidän voimansa ja kahlitsee elämää"

- Uudet barbaarit

 

kontrollilta piilossa kasvaa uusi heimo

betonisavanneilla, asfalttikankailla

en kadota toivoani: se on barbaareissa

 

 

 

 

Kaikenlaisille -isteille ja -nisteille tässä vähitellen hahmoteltu luonnos[1] maailmankaikkeuden universaalihistoriasta[2] on taas yksi yritys totalisoida Kaikki yhden logiikan ja kulkusuunnan alle. Erityisesti se on heille yritys ottaa Deleuze ja Guattari haltuun yhden tylsän mestarikäsitteen voimalla. Vastatakseen tähän täytyy ikävä kyllä palata Hegeliin. Dialektiikka ei Hegelillä hallitse kaikkea, vaan kolminaiset "ikään kuin dialektiset" muodostelmat hallitsevat. Sellaisia hänen kirjoituksistaan on väitetty löytyvän tuhansia. Dialektiikka on vain massiivinen nimi kaikille Hegelissä kuhiseville triadeille.

Niin myös de/re/territorialisaatio on vain massiivinen nimi Deleuzen ja Guattarin teksteissä parveileville prosesseille, niin kuin stratifikaatiolle ja destratifikaatiolle, sileytyvälle ja juovittuvalle tilalle, erilaisille tulemisille, de/re/koodaamiselle, vähemmistölle ja enemmistölle, nomadiselle ja valtiolliselle, laadulliselle ja määrälliselle, ajalliselle ja tilalliselle, rihmastolliselle ja puumaiselle, erilaisille viivoille, molekulaariselle ja molaariselle, murtumalle, halkeamalle ja leikkaukselle, jengille, laumalle ja massalle, paolle ja kiinniotolle.

Jos lukijalta ei oleteta ranskalaista sivistystä, jonka hankkiminen kestää vähintään 25 vuotta, niin tarvitaan jokin massiivinen nimi, joka kytkee hajanaiset mikroprosessit yhteen. Deterritorialisaatio käy mainiosti tälläiseksi nimeksi.

Mennään siihen.

 

[d]eterritorialisaation voimaa ja itsepintaisuutta voi arvioida vain sitä representoivien reterritoriaalisuustyyppien pohjalta; ne ovat toistensa kääntöpuolia. (Anti-Oidipus, s. 351.)

 

Yritys määritellä deterritorialisaation käsite törmää Deleuzen ja Guattarin käsitteeseen asentamaan "ansaan": deterritorialisaation hankala määriteltävyys on itse korkeamman tason esimerkki deterritorialisaatiosta. Toinen ansa on Deleuzen ja Guattarin kirjoitustyyli, joka myös toimii esimerkkinä deterritorialisoivasta prosessista. Ansat antavat esimakua siitä, miten monimutkaista, liikkuvaa ja pakenevaa deterritorialisaatio on.

Mille plateaux’n sanastossa Deleuze ja Guattari kuitenkin aloittavat käsitteen määrittelyn yksinkertaisesti: "Deterritorialisaatio on liikettä, jolla territoriosta lähdetään. Se on paon viivan toimintaa. Sitä on hyvin erilaisia tapauksia."

Territorio on maa tai alue. Deterritorialisaatio on siitä irtautumisen prosessi, ja reterritorialisaatio on uuteen alueeseen kiinnittymistä. Maailman ja maailmankaikkeuden historia kokonaisuutena on universaali de ja -reterritorialisaation prosessi, tai kuten David Christian kirjoittaa: "kaaoksen ja kompleksisuuden päättymätön valssi".

[Seuraavaksi tulisi tämän postauksen kaltaista tekstiä.]

 

Jottei deterritorialisaation käsite voisi laajentua kaikenkattavaksi ja mitääntarkoittamattomaksi, yhteenvetona se voidaan määritellä näin:

1. Deterritorialisaatio tarkoittaa territoriosta (esimerkiksi jostakin alueelta, järjestyksestä tai tilasta) pakenevaa liikettä.
2. Suhteellista deterritorialisaatiota seuraa aina reterritorialisaatio eli kiinnittyminen uuteen territorioon (joka voi olla ennalta olemassa tai muotoutua vasta reterritorialisaation seurauksena).
3. Absoluuttinen deterritorialisaatio on deterritorialisaatiota ilman reterritorialisaatiota (esimerkiksi fysiikan näkemys maailmankaikkeudesta mahdollisesti ikuisesti laajenevana tilana, jossa epäjärjestys lisääntyy jatkuvasti).
4. Reterritorialisaatio representoi deterritorialisaatiota; uusi territorio on deterritorialisaatiprosessin tuottama tuote.
5. Deterritorialisaatio voidaan jakaa myös negatiiviseen ja positiiviseen. Negatiivisessa deterritorialisaatiossa reterritorialisaatio voittaa tai "ylikoodaa" deterritorialisaation. Positiivisessa deterritorialisaatiossa deterritorialisoiva liike pakenee reterritorialisaatiota niin, että prosessista jää jonkinlainen ylijäämä.

Luettuamme viisikohtaisen listan "käsitämme" deterritorialisaation. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä: deterritorialisaatio on juuri reterritorialisoitu ja sen liike pysäytetty; täytyisi purkaa se ja aloittaa alustaa, kirjoittaa pitkiä kuvauksia, yhdistellä eri tieteitä, revitellä ja tyynnytellä, rakentaa ja hajottaa, jne. jne.

"Reterritorialisoin deterritorialisaation, jotta voin esittää sen teille."

 

Nyt meillä on alustava käsitys deterritorialisaation mekanismista historiassa toimivana "logiikkana". Seuraavaksi tätä logiikkaa täytyy soveltaa historiallisiin tapahtumiin.

 

Instituutioilla, kuten yliopistolla, on kamala vimma saada ihmiset ratkaisemaan ongelmia. Auktoriteetit muotoilevat meille ongelman ja käskevät meitä sitten ratkaisemaan sen. Tässä on yhtälö, ratkaise se; tässä on kappale tekstiä, laske montako kielioppivirhettä siinä on; tässä on yhtiön myyntitavoite, keksi tapa saavuttaa se. Ikään kuin ajattelun kovin ydin koostuisi ennalta annettujen ongelmien ratkaisemisesta!

Ongelmat annetaan ja määrätään meille oppikirjoissa, telkkarissa ja työpaikoilla. Otamme ongelmat annettuina, vaikka uudet avaukset syntyvät ongelmien uudelleenmuotoilusta ja uusien ongelmien luomisesta.

Schizo-Janne puhuu ongelmien sijaan kysymyksistä, mutta on samoilla linjoilla:

 

Filosofian alkeiskurssien kirjallisuudessa esitetään ensimmäisten sivujen aikana näkemys, jonka mukaan filosofia on kysymysten esittämistä. Sinänsä oikea näkemys, mutta kuinka vähän aikakautemme filosofit kysyvät uusia kysymyksiä. Jos haluat menettää kyvyn esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa ympäröivää maailmaa, mene opiskelemaan filosofiaa johonkin aikamme yliopistoon. Siellä istut luentosalissa oppimassa kuria ja järjestystä. Kirjastossa painat sen vielä syvälle selkärankaasi.

Tutkinnon suorittamisesta todistavat paperit kourassa seisot vuosien jälkeen laitoksen edessä. Kuohittuna. Ruoskittuna. Ja mitä luultavammin kiität kohtaloasi ja olet valmis tekemään sen kaiken uudestaan. Tyytyväisenä. Tyydytettynä. Ja et ole vieläkään kysynyt yhtään kysymystä. Monta kieliopillisesti oikein muotoiltua näennäiskysymystä olet papereille kirjoittanut. Samoja graafisia koukeroita on piirretty vuosisatoja. Toistoa ilman eroa.

[Anti-Oidipusta lukiessa]

 

Mitä ajattelija sitten voi tehdä muuta kuin ratkaista valmiita ongelmia? Ajattelu voi käyttää vapauttaan luoda tai asettaa omia ongelmia. Täytyy kysyä: mikä ongelma koskettaa juuri sinua? What, exactly, is your problem?

Riittävätkö nykyiset ongelmat? Aseta joku niistä omilla termeilläsi, muotoile siitä uusi, tee sillä jotain. Eivätkö nykyiset ongelmat riitä? Luo uusia. Uusi ongelma on shokki, joka mahdollistaa erilaisia elämänmuotoja ja pakottaa muuttamaan ajattelua.

Ehkä tosi ja epätosi koskevatkin ongelmia. Eivät siis vastauksia. Totuuden etsimisen täytyy silloin tapahtua jo ongelmien tasolla. Vastauksien totuuden arvioiminen on täysin toissijaista: miksi tuhlata lyijyä vastauksen etsimiseen, jos vastausta edeltävä ongelma on huono.

 

Eräs teoreettisen filosofian opiskelija antoi Harrin baarissa esimerkin filosofian tavasta toimia. Tyypin isä oli ollut taloyhtiön kokouksessa väittelemässä saunan hankkimisesta taloon. Isä halusi saunan, osa taloyhtiöstä ei. Tämä oli alkuperäinen ongelma: hankitaanko sauna vai ei? Isä sanoi: "Minusta puusauna on parempi kuin sähkösauna, koska x…." Nyt keskustelu siirtyi uuteen ongelmaan: hankitaanko puusauna vai sähkösauna? Alkuperäinen ongelma unohtui, ja lopulta päätettiin hankkia puusauna. Puusaunan hankkiminen ei ehkä ole filosofista, mutta uuden, mullistavan ongelman luominen on. Uusi ongelma muutti tilanteen säännöt, ja siihen tarvittiin pienen pieni liike.

Esimerkin antaja piti filosofian toimintaa epärehellisenä, koska siinä alkuperäinen keskustelun fokus, siis ongelma, potkitaan salamyhkäisesti nurin asettamalla sen tilalle uusi ongelma. Itse parafraasaisin mieluummin anonyymia: jos löydät itsesi keskustelemassa väärästä ongelmasta rehellisesti teepöydän ääressä parasta argumenttia rauhallisesti odottaen - niin et suunnitellut etukäteen tarpeeksi hyvin.

 

Minkälainen on "väärä" ongelma? Deleuzen mukaan väärät ongelmat eivät ole virheitä (koska virhe on väärä vastaus), vaan illuusioita, jotka peittävät jotain. Ehkä ne ovat välttämättömiä illuusioita - niin kuin Kantin järjen ideat, sielu, maailma ja Jumala - joita vastaan tarvitaan järjen kritiikkiä.

Illuusio vaanii aina, kun filosofiassa käytetään käsitteitä, koska "[j]okainen käsite perustuu ongelmaan tai ongelmiin, joita ilman sillä ei olisi mieltä” (Mitä filosofia on, s. 27).

Vai voisiko asian muotoilla marxilaisesti: ongelma on käsitteen tuotantoprosessi ja käsite on ongelman tuote.

Siksi pelkkä käsitteiden ja vastausten tasolla pyöriminen on tavarafetisismiä.

 

Mitä tarkoittaa idean toteuttaminen? Idea on todellinen. Ideaalisuus on yhtä todellista kuin idean toteutus. Ero idean ja idean toteutuksen välillä ei liity todellisuuteen, vaan kyse on virtuaalisen ja aktuaalisen olemisen välisestä erosta (tässä on se paljon puhuttu ontologinen ero). Idean oleminen on virtuaalista olemista: ei aktuaalista, toisin kuin havaitsemamme maailma, eikä abstraktia, toisin kuin yleistävä ajattelu. Idea on aina jokin idea, yksi tietty idea: ideaalinen, todellinen ja yksittäinen muoto.

 

Idean toteuttamista ajatellaan usein täysin erilaisessa viitekehyksessä. Puhutaan mahdollisuudesta, eli potentiasta, ja potentian todelliseksi tulemisesta, eli realisoitumisesta. Potentian ja realisoitumisen käsitteillä toimivassa ajattelumallissa idean toteuttaminen tarkoittaa vain todellisen olemassaolon lisäämistä ideaan. Idea on siis mielessä oleva potentia, joka täytyy vain realisoida, siis saattaa todelliseksi. Idean toteuttamista arvioidaan sitten sen mukaan, kuinka uskollisesti ja kokonaisesti idea realisoitiin. Jos idean toteutus eroaa ideasta, niin toteutusta voidaan lyödä idealla: idea vääristyi matkalla mielestä todellisuuteen. ”Toteutus ei vastaa ideaa joka minulla on mielessä, se on siis epäonnistunut.”

Tämä ideaa potentiaalisesti todellisena pitävä malli on ristiriitainen, koska se on yhtä aikaa idealistinen ja vulgäärimaterialistinen. Se on idealistinen, koska se moralisoi todellisuutta idean nimissä (mielessä olevaa ideaa pidetään arvokkaampana ja tärkeämpänä kuin sen havaittavaa toteutusta; toteutusta arvostellaan ideaalisen perusteella). Se on myös vulgäärimaterialistinen, koska se ei pidä mielessä olevaa ideaa todellisena, vaan sille idea on jotakin, johon täytyy lisätä olemassaolo. Mallin ongelma on siis tämä: se langettaa tuomion aktuaaliselle todellisuudelle jonkin sellaisen nimissä, mitä ei sen itsensä mukaan ole. Se arvostelee todellista olemista ei-olevan perusteella.

 

Ideaa virtuaalisena pitävä malli ei tarkkaile poliisina sitä, kuinka tarkasti idea on toteutettu. Idea itsessään on jo todellinen, eikä sitä siksi tarvitse realisoida. Realisoimisen sijaan idea voidaan aktualisoida, saattaa ideaalisesta ja ajateltavasta aktuaaliseksi ja havaittavaksi. Tämä tapahtuu eroamisella. Aktuaalinen syntyy eroamalla virtuaalisesta. Idean aktualisoiminen on eroava prosessi, tuottava ero.

Määritelmän mukaan aktualisoitu idea välttämättä eroaa virtuaalisesta ideasta. Sen täytyy mutatoitua matkalla ideaalisesta olemisesta aktuaaliseen olemiseen.

Potentian ja realisoimisen mallissa pääpaino on yhdellä ja idealla ja yhdellä toteutuksella. Virtuaalisen ja aktuaalisen mallissa yksi idea voi aktualisoitua monilla tavoilla, ja vaikka se aktualisoituisi vain yhdellä tavalla, sekin tapa eroaa itse ideasta. Idean toteuttaminen on erottamista. Ei ole mielenkiintoista tarkkailla, kuinka uskollinen toteutus on idealle: tärkeämpää on seurata, millä tavoin toteutus voi erota ideasta, mihin kaikkeen idean aktualisoiminen voi johtaa ja mitä eroamisen tapahtuma voi tuottaa.

 

Uusimmassa Tiede&Edistyksessä julkaistu artikkeli ("Immanenssi. Eräs elämä…") toi mieleen Itä-Helsingin metrossa kohtaamani anonyymin subjektin. Subjekti oli ruumiillistunut keski-ikäiseksi naiseksi, joka piti monologia honottavalla äänellä:

 

Minä olin jo kuolleena raiteilla. Minä ammuin ne kaikki. Kun soitetaan poliisit paikalle niin tänne tulee kolmessa minuutissa poliisikoira Tampereelta. Ei tässä laukussa ole mitään pommia. Täällä on ase. Minä ammuin ne Kauhajoella. Minä tapoin ne opettajat ja minä tapoin ne oppilaat. No niin. Tää tilanne on nyt rauennut ja me kaikki ollaan hengissä. Ei muuta kuin tervemenoa koko porukka. Minä olin kuolleena…

 

Joillain eläimillä, juopoilla, näkijöillä, spurguilla, sairailla, egoistaan eroon päässeillä kirjoittajilla, narkkareilla, netissäeläjillä, mellakoitsijoilla, lapsilla ja psykokommunisteilla on tällainen anonyymi subjektiivisuus, jossa kokemuksen muoto irtautuu biologisesta yksilöstä ja hourailee pitkin yhteiskuntaa ja maailmanhistoriaa: "Minä tapoin ne kaikki…" Tai niin kuin hulluksi tuleva Nietzsche sanoi: "Minä olen kaikki historian nimet…"

Jotain tapahtuu, tapahtuma koetaan ja jotain luodaan, mutta kokija-luoja ei ole mikään yksilö vaan anonyymi subjektiivisuus, epäpersoonallinen tajunnanvirta. Vauvan kasvaminen on esimerkki anonyymin subjektiivisuuden rakentumisesta. Deleuze kirjoittaa em. artikkelissa:

 

Esimerkiksi kaikki pikkuvauvat muistuttavat toisiaan ilman vähäisintäkään yksilöllisyyttä. Mutta heissä on ainutkertaisuuksia kuten hymy, ele, virne, subjektiivisista luonteenpiirteistä erovia tapahtumia. Pikkuvauvat läpäisee immanentti elämä, joka on puhdasta voimaa ja peräti autuutta vaivojen ja avuttomuuden keskellä.

 

Anonyymi subjektiivisuus on jotain jokapäiväisen yksilöön kiinnittyvän subjektin ja Deleuzen puhtaan immanentin "erään elämän" väliltä. Se on lähempänä immanenttia elämänvirtaa kuin yksilösubjekti, eikä sillä ole mitään tekemistä egon kanssa, siksi se kykenee olemaan luovempi kuin porvarilliseen egoon kiinnittynyt subjekti - joskin juopon tai narkkarin anonyymi subjektiivisuus kulkee yleensä eri suuntaan kuin pikkuvauvan. Niinpä anonyymi subjektiivisuus ei ole täysin immanenttia, siinä on jonkinlainen "eräästä elämästä" nouseva subjektirakenne, joka on yleinen, virtaava ja esipersoonallinen. Anonyymissä subjektiivisuudessa on jotain universaalia… Tämän kartoittaminen olisi yksi deleuzelainen tutkimusongelma.

(Käytännön esimerkkejä uudesta anonyymin subjektiivisuuden lajista voi etsiä 4chanista tai Kuvalaudalta.)

 

On aika laittaa postmodernit mikroanarkistit molaariseen makropakettiin

 

60-luvulla toimineiden täytyi tuntea Marxinsa, Freudinsa ja Nietzschensä. Foucault’n (Foucault/Nietzsche) mukaan nimiä yhdisti "epäilyn hermeneutiikka", joka kysyy kaksi kysymystä:

1. mitä kieli itse asiassa sanoo, ja tarkoittaako se sitä mitä sanoo?
2. kuka tai mikä puhuu? Puhuvatko luonto, eläin, kasvot, naamiot tai tekstit? Onko sanatonta kieltä?

Kysymyksistä seurasi ranskalaisessa teoriassa, että

1. kielen alla nähtiin virtaavan allegorioita (huomio kääntyi merkkeihin; kielellinen käänne, semiotiikka)
2. Subjekti isolla S:llä liukeni rakenteisiin ja muotoutui uudelleen (strukturalismi ja jälkistrukturalismi)

60-luvun tunnetuinta radikaaliteoriaa olivat toisaalta Frankfurtin koulun perillisten erilaiset Marx-Freud-synteesit ja toisaalta erilaisten ortodoksilahkojen uskontunnustukset, kuten marxilaisten ja psykoanalyytikkojen. Marxilais-freudilaiset teoriat yhdistelivät libidon haluvirtaa ja sosiaalista haluvirtaa makrotasolla, ja nietzscheläisyys tuli vuosikymmenen lopussa mukaan anarkistien, Foucault’n, Deleuzen ja Derridan kautta (taustalla tietenkin olivat myös Bataille, Heidegger, eksistentialismi…).

 

Juuri Deleuze lähti Nietzschen kanssa vuodesta 1962 alkaen ohittamaan radikaalien filosofien pyhää perhettä. Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus vuonna 1972 lähes lopetti uskottavien freudo-marxilaisten synteesien sarjan. Kirjassa freudilainen porvarillis-perheellinen libido sulautuu marxilaiseen sosiaalisesti tuotettuun haluun nietszcheläisittäin, mistä syntyy mikropoliittisen anarkoautonomian skitsoanalyyttinen rihmasto-oppi…

Yksinkertaisesti sanottuna AO oli epädialektinen synteesi, joka lopetti kaikki dialektiset synteesit. Se käytti hyväkseen Marxin, Freudin ja Nietzschen pyhää perhettä ja samalla hajotti sen.

Tietenkin on nyttemmin syntynyt pyhä uusperhe. Foucault’n, Deleuzen ja Derridan kolminaisuus on korvannut Marxin, Freudin ja Nietzschen aseman radikaalin teorian pappeina.

 

Foucault on luonnollisesti lähinnä Marxia. Molempien metodeja ja yksittäisiä ideoita voidaan joten kuten käyttää hyväksi yhteiskuntatieteissä ja historiantutkimuksessa ilman että niiden radikaalia viitekehystä ja eetosta tarvitsee ottaa vakavasti. Kuitenkin Marxin kapitalismin kriittisessä analyysissa ja Foucault’n vallan mikrofysiikassa on molemmissa äärettömästi vallankumouksellista virtuaalisuutta, mikä tekee niistä historian ulkopuolella jääviä puhtaita käsitteellisiä tapahtumia.

Ero on tietysti siinä, että yleisen mielikuvan mukaan Foucault on molekulaarinen ja mikrotasolla viihtyvä, Marx taas molaarinen ja historian makromuodostelmista kirjoittava. Erityisesti anarkistien vaalimista kertomuksista voidaan noukkia lisää eroja: edellinen on antiautoritaarinen ja jälkimmäinen halusi keskittää vallan byrokraattiselle keskuskomitealle, edellinen taisteli poliisia vastaan rautaputkilla ja jälkimmäinen idlasi museossa tai määräili Internationaalia, jne.

Foucault’n ydin on tosiaan anarkistinen. Se on teesi, jonka mukaan valta rakentuu 1) alhaalta ylöspäin 2) mikroprosesseissa 3) niin, että vastarinta tulee aina ensin. Mikroanarkismi on Foucault’a parhaimmillaan. Se taistelee mikrofasismia vastaan: kaikki Foucault’n tällä hetkellä merkittävät analyysit tuntuvat liittyvän tähän.

 

Derrida oli 60-luvun Freud: nopeasti äärimmäiseksi muodikkaiksi nousseiden käsitteiden ja taktiikkojen kehittäjä, joka päätyy skandaalien keskelle syytettynä epätieteellisyydestä ja moraalisesta sopimattomuudesta. Molemmat lopulta rekuperoitiin kehittyvän kapitalismin aseeksi. Freud päätyi mainostoimistojen ja pr-päälliköiden yöpöydille. Derridan dekonstruktio taas heräsi henkiin jälkiteollisen kapitalismin heterogeenisista identiteeteistä elävillä brändimarkkinoilla (mainostoimistojen tuotteita ei tosiaan enää erota niiden dekonstruktioista).

Nuoren Derridan ydin on tietysti eron ensisijaisuus. Derridan freudilainen hokema oli "ero tulee aina ensin" (ja sukupuolieron ensisijaisuudesta onkin sittemmin kirjoitettu paljon…). Jotta meillä voi olla x ja y, tarvitaan ensin jakautuminen x:ään ja y:hyn, siis eron prosessi. Tämä on myös se viiva, josta Deleuze lähtee liikkeelle. Derridan varhainen erosofia saattaakin olla vain alkeellisempi ja vielä osittain dialektinen versio kolmikon tärkeimmästä jäsenestä…

 

Deleuze on muun muassa mini-Nietzsche, epäilyttävä arvojen uudelleenarvioija ja käsitteiden luoja, identiteetin kuoleman analysaattori ja hulluksi tuleva eläinten rakastaja. Molempia on luettu hyvin "väärillä tavoilla", mikä on tuottanut mielenkiintoisiakin tuloksia. Ennen kaikkea molempien ajattelussa on kyse luomisen ongelmasta, käsitteiden, tutkimuksen ja ongelmien luomisesta. Luominen taas edellyttää eron, joka on Deleuzelle käsitteiden käsite ja virtuaalinen siemen, josta kaikki vallankumouksen hedelmät aktualisoituvat.

Siinä missä "perinteinen kriittinen rationalismi" on arvokonservatiivista ja keskittyy teorioiden ja kantojen väliseen kilpailuun ja "totuudellisimman" teorian voittamiseen, deleuzismi korostaa myönteistä yhteistyötä ja kokeilevia yhdistelmiä. Se ottaa etäisyyttä kriittiseen ylituomarointiin ja keskittyy luomaan.

 

Mainittua radikaalin filosofian uusperhettä yhdistää kvasitranssendentaalis-genealoginen argumentointi (ks. argumentin perusmuoto ja argumentti vasemmistolaisena analyysina). Foucault kartoittaa tiedon ja vallan genealogiaa, historiallisia ennakkoehtoja ja mikrosuhteiden rakentumisia, Deleuze ja Derrida tutkivat identiteettien ja olioiden syntymistä erojen tuotantoprosessista ja Deleuze vielä pyrkii luomaan tästä uuttakin materiaalisuutta.

Kuitenkin jo Marx, Freud ja Nietzsche harrastivat tällaista genealogiaa: pääoman kasautuminen, tavarat, tietoisuus, moraali… Heitä edeltävä kolmikko Fichte - Schelling - Hegel niin ikään harrasti subjektin transsendentaalifilosofiaa. Niin teki eri tavoin myös Kant, ja häntä ennen (ilman transsendentaalista puolta) Hume ja Spinoza ja…

Mahtipontisesti ilmaistuna: "Uuden ajan filosofian historia on eräänlaista subjektin kvasitranssendentaalista genealogiaa eli tutkimusta siitä, miten subjekti nousee maailmasta tai miten maailma on mahdollinen subjektille."

Tämä liittynee siihen "korrelationismiin", josta Quentin Meillassoux kirjoitti kohua aiheuttaneen kirjansa Après la finitude (2006). Subjektikeskeisyys on filosofien sukutauti. Tällä hetkellä mielenkiintoisin vaihtoehto sille on spekulatiivinen realismi. Ehkä sen tutkimisen myötä päästäisiin eroon myös filosofian perhekeskeisyydestä.

 

Bonus: French Theory: How Foucault, Derrida, Deleuze, & Co. Transformed the Intellectual Life of the United States

 

 Vapaus on länsimaissa jopa tasa-arvoakin suurempi ideologia. Se on täydellinen ideologinen käsite siinä mielessä, että se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa: yksilön valintoja, kollektiivista emansipaatiota, rajoitusten puuttumista, osallistumisoikeutta, harmonista elämänhallintaa, itsensä toteuttamista tai rajoittamatonta kilpailua. "Vapauden" ja "kehityksen" universaalihistoria on koko länsimaisen uuden ajan poliitikan punainen lanka joka on kerta toisensa jälkeen kuristanut toiseuden, joka on määritelty vapauden vastustajaksi. Samalla on unohtunut vapauden sosiaalinen käytäntö.

Mitä sitten, vaikka varallisuuserot valtioiden sisällä ovat kasvaneet läpi 1900-luvun? Mitä väliä, vaikka 10 % maailman ihmisistä omistaa 90 % maailman vauraudesta? Ylituotantoa välillä keskiluokalle, välillä takapajuisille paskamaille ja välillä kaatopaikoille suoltava elektroniikkateollisuus perustuu ympäristön tuhoamiseen länsimaiden ulkopuolella, eivätkä halvat palvelut olisi mahdollisia ilman kakkaduunareiden kyykyttämistä.

 

Me puhumme älystä ja kulttuuriteollisuudesta sillä välin kun tehtaat rummuttavat, rahti kulkee maassa, merellä ja ilmassa, köyhät tekevät kaksitoistatuntista työpäivää kännyköitä kooten ja älykoneemme imevät seinästä öljyä, sademetsiä ja kivihiiltä. Saasteet jäävät muualle, meille tulee netin ääreen lentokoneella luomu-hunajamelonia – Brasiliasta. (Joku sosiologi, "Virtuaaliekoilua", joku City)

 

Piilaakson innovaatiotalouden huima brändibändi, luovista luovin luokka, ahmii ämpärikaupalla psyykenlääkkeitä ja käy terapiassa shoppailuretkiensä välissä, ja laakso itse on pohjavesiä myöten saastunut samalla kun paskapalveluiden talous hinkkaa luovien poikien haljuja hanureita jotta innovaatiot pulppuaisivat. Entä sitten? Mitä sitten?

Mitä mistään, kun kyse on kuitenkin kuluttajan vapaudesta.

Tai kuten eräs kansantaloustieteen pääsykoekirja asian ilmaisee: "Markkinat perustuvat vapaaehtoiseen vaihtoon. Kukaan ei pakota toista myymään tai ostamaan mitään."

 

 

Kuluttajalla on vapaus valita tuotteensa markkinoilta niin kuin kotitaloudella on vapaus myydä työvoimaansa työnostajille. Kuluttajalla on vapaus valita, nostaako ostoskoriinsa valtavalla volyymilla mainostettuja tuotteita hyllystä silmän kohdalta vai ehkä alahyllyn reilun kaupan kolme kertaa kalliimpaa luomutuotetta. Kuluttajalla on vapaus toteuttaa itseään muotiteollisuuden ylläpitämässä vaatteiden, eleiden ja kauneusihanteiden loputtomassa kiertokulussa. Kuluttajalla on vapaus shoppailla ja kuluttaa muotia toteuttaakseen oikeuttaan ja vapauttaan ja saadakseen tyydytystä tästä vapaudentunteesta.

Ennen kaikkea kuluttajalla on vapaus määrätä se vapauden aste, jonka suo niille, jotka eivät ole kuluttajia, koska ovat sattuneet syntymään väärällä alueella, väärään sukupuoleen, väärään sosiaaliekonomiseen ryhmään tai väärällä ihonvärillä. Mitäpä ei kannattaisi uhrata kuluttajan vapauden tähden ja kenenpä ei kannattaisi unohtaa, että emme ole vapautuneet kulutuksesta, vaan olemme saaneet vapauden kuluttaa. Meillä on vapaus alistaa itsemme. Kuten vanha kunnon stoalainen tietää: jos alistut vapaasti, et oikeastaan edes alistu.

 

 

Ei ehdi lisää nyt tällä kertaa

 

Viime viikonlopun Tuska esitti taas kerran paradoksin: miten niin negatiivinen tapahtuma voi olla niin positiivinen? Miten hevikulttuurin tiivistymä eli negaatio - Jumalan, kirkon, auringon, sateenkaaren, moraalin, deodorantin, popin ja mainstreamin kieltäminen - voi tuottaa myönteisen eron kesän kaikkiin muihin festareihin?

Tuskahan on kuuluisa siitä, että se on suurista festareista rauhallisin. Siellä ei pahemmin vedetä turpaan eikä raiskata. Tänä vuonna poliisille ei ilmoitettu yhtäkään järjestyshäiriötä. Pahinta taisi olla, kun näki viiden järkkärin kantavan ulos sammunutta paidatonta bläkmetallimiestä (jonka mustat hiukset laahasivat hiekassa).

Todistetusta myönteisyydestään huolimatta Tuskalla on negatiivista energiaa: se pelottaa ja aiheuttaa vastustusta kiihkokristityissä, city-kaneissa ja huolestuneissa kaupunkilaisissa. Metallimusiikilla on edelleen ontologisen pahuuden aura.

Hetkinen: negatiivisuus… myönteisyys… Alkaa pahasti kuulostaa dialektiikalta. Mutta voidaanko Tuska sulloa näin helposti negatiivisen dialektiikan rautapaitaan?

Tutkitaan ensin "negatiivista" ja sitten "myönteistä" Tuskaa. Nämä laatusanat on ymmärrettävä filosofisiksi käsitteiksi, ei asenteita ilmaiseviksi sanoiksi.

 

 

Metrohousut ja rautaristi: edelliset assosioidaan perinteisesti maskuliinis-väkivaltaisiin alakulttuureihin, kuten skineihin. Rautaristi, Eisernes Kreuz, taas oli Preussin ja Saksan armeijan kunniamerkki, joka periytyi ritarikunnalta. Viimeiset rautaristit myönsi Hitler: toisen maailmansodan jälkeen merkki lakkautettiin.

Väkivalta + saksalainen ritarihenki = negatiivisuutta

 Oikealla näkyy palava pentagrammi. Koska kyseessä on mahdollisimman monimielinen yleismaaginen ja pakanallinen symboli, se täytyy tulkita neutraaliksi, vaikka media ja uskonnonopettajat saattavatkin liittää sen "Saatanan palvontaan".

 

 

 Jumala on kuollut? What a news!

Väljähtänyt antikristillisyys = negatiivisuutta

 

 

Ovatko kummatkaan nyt enää niin äärimmäisiä? Metalli on valtavirtaa ja hevarit taviksia. 

Äärimmäisyyshakuisuus + identiteettipolitiikka = negatiivisuutta

 

 

Puhdasta nussivaa metallia?

Purismi = negatiivisuutta

 

Seuraavaksi arvioimme muutamia Tuskan positiivisia aspekteja.

 

Mustan blokin kokoontumisajot vai festariväkeä? (Molempia?)

Moneus + yhteisöllisyys = positiivisuutta

 

 

 Etana näyttää sarvensa Dimmulle: yleisön ja esiintyjän symbolit kohtaavat ja muodostavat yhteisen Tapahtuman.

Ekstaattinen dionysismi joka transgressoi egon rajat = positiivisuutta

 

 

 Moshpitti rokkaa ja kukkoilee.

Rituaalinen tasavertaisten fyysinen kilvoittelu + viinaa kokispullossa = positiivisuutta

 

No niin. Kaikki haluavat vastauksen kysymykseen: "Mitä tapahtuu, kun negatiivuus ja positiivisuus lasketaan yhteen? Mikä on saldo? Kumpi voittaa, hyvä vai paha? Et kai sä vaan jää neutraaliks?"

Kysymyksellä ei ole merkitystä. Olennaista sen sijaan on ihmetellä, miten ilmiselvästä negatiivisuudesta ikinä päästään positiivisuuteen. Miten on mahdollista, että negatiivinen, kieltävä ja tuhoava myöntää ja tuottaa positiivisuutta?

Vastaus on kuin onkin negatiivisessa dialektiikassa(!), joka ei kuitenkaan jää jumiin teesin ja antiteesin väliin, vaan tuottaa positiivisen eron, jolla ei ole tasan mitään tekemistä lattean synteesin kanssa.

Kyse on siitä, että hyvät festarit voivat toteutua vain negatiivisesti, kiellon kautta.

Yleensä festarit yrittävät tavoittaa "hyvän festariuden" suoraan. Ne julistavat positiivisuutta: meillä on paras meininki, Ilosaari, jee, bileet. Jo Tuskan nimi kuitenkin osoittaa, että kyse on negatiivisuudesta. Kun lisäksi kaikki kävijät pukeutuvat mustaan ja näyttävät muutenkin kirkonpolttajilta samalla kun bändit vetävät kissantappometallia, on selvää, ettei Tuska ole mikään myönteinen juttu.

Juuri tämä negatiivisuus vapauttaa Tuskan kävijät bilettämään myönteisesti, mistä syntyy aito positiivisuus. Ilon ja juhlan kieltäminen tuskan, pimeyden ja vihan symboliikalla turvaa ilon, juhlan ja vapauden festareilla.

 

Vaikka olen sättinyt dialektiikkaa ja väittänyt sitä laimean kriittiseksi, Tuskan kohdella todellisuus näyttää tekevän poikkeuksen ja osoittautuvan itsessään dialektiseksi. Juuri kun sitä luulee keksineensä hyvän teoreettisen pointin, todellisuus tekee intervention ja sotkee taas kaiken… Niinhän?

Ei. Tuska vahvistaa pointtini: juuri dialektiikan epädialektinen vastakohta eli eron ontologiaan perustuva kompleksisuusteoria on oikeassa. Koska jos todellisuus olisi vain dialektinen tai vain jälkistrukturalistinen, todellisuus ei olisi kovin kompleksinen, vaan… dialektinen tai jälkistrukturalistinen.

Perverssisti poikkeaminen kompleksisuusteoriasta juuri vahvistaa teorian: todellisuus tosiaan on kompleksinen. Niin kompleksinen, että dialektiikallekin on tilaa. (Tätä merkitsee hokema "poikkeus vahvistaa säännön".)

Dialektikko voisi väittää vastaan esittämällä, että ylläoleva on itsessään dialektinen pointti ja siten performatiivisessa ristiriidassa itsensä kanssa. Mutta kompleksisuusteoria nokittaa aina metatasolla, joka jatkuu äärettömästi: aivan, asia on juuri niin, mutta vain kompleksisuusteoria selittää, miksi ja miten asia on juuri niin…

 

Jos Tuskaa haluaa käsitellä kansan kielellä, niin Kalle Sepän juuri Megafonissa intrudusoima compound on käyttökelpoinen työkalu.

 

Geopolitiikan paluu on tuonut mukanaan myös uuden käsitteen, joka on huomattavasti tärkeämpi kuin "raja-alue": "compound". "Compound" on suljettu - ja suojattu alue, joka poissulkee ympäröivän maa-alueen ja joka ei edes tavoittele sen pysyvää kontrollointia. Nopeita pyrähdyksiä panssaroiduilla maastureilla. Ympäröivän alueen teknologista kontrollia ilmasta käsin. Compound - uudessa arkipäivän geopolitiikassa - on yksityistetty ja suojattu alue, jossa yhteisö voi elää turvallisesti. "Compound" - vihreä hallintoalue Bagdadissa tai vihreä asuinalue Santa Monicassa - liittyy turvallisuuteen ja poikkeustilaan, juuri yhtä läheisesti kuin piikkilanka ja friisiläiset hevoset. Uuden ajan geopolitiikassa tilan laajuudella ei ole merkitystä. "Compound" eräänlaisena roomalaisten vartiotornina imperiumin reunamilla, ilman kuitenkaan imperiumin maa-aluetta. Etäispesäkkeitä. Mahdollisuus väreillä ympäröivälle alueelle vallan mahtia ilman tosiasiallista alueen telluurista kontrollia.

… uusi kumouksellisen geopolitiikan kesä? Ei rakentaakseen tuotannollisia tiloja prekariaatille, vaan rakentaakseen uuden poliittisen nomoksen. Suojaa ja kansalaisuutta. Compoundeja ja Green Zoneja. Viholliselta vapautettuja "etnisesti" puhtaita alueita, jos tässä yhteydessä sana "etninen" halutaan ironisesti ymmärtää juuri etnisyyden vastakohtana.

… politiikka on muuta kuin demokratian piirileikkiä. Politiikka on vihollisen tuhoamista ja ystävien suojelua. Oman alueen koskemattomuutta.

 

Viikonloppuna syntyi kaksi outoa compoundia: mustanpinkin blokin demo Pride-kulkueessa ja Tuskan negaation kautta syntyvä yhteisö. Dramaattinen loppukysymys kuuluu: mitä eroa näillä compoundeilla oikeastaan on? Sillä Tuskan teemaväri 2008 oli pinkki ja väki oli mustempana kuin missään black blocissa, minkä lisäksi molemmat tapahtumat toivat maailmaan yhtä aikaa iloa ja eroa - onko niidenkään välillä lopulta mitään eroa?

 

Epilogi

Compoundien ulkopuolella vallitsee villin kapitalismin raaka sisällissota vartijoiden ja väen välillä.

 

 

 Kuva on ilmeisesti Tuskan aikana otettu (Mr. Qva)