Prekaari pique-nique

 

Olin pari viikkoa sitten Jyväskylässä harjoittelemassa uuden aallon osallistuvaa työläistutkimusta. Ääninäytteitä materiaalista (mp3):

 

"A." kertoo spontaanista työväen vastarinnasta

 

Vankilassa istunut amatööri ja ammattihieroja puhuvat työstään 

 

"Krisse", sekoitus fordismia ja joustotyötä; muu työläisnuoriso keskustelee juopottelusta

 

… prekaaria derivointia, jotain gonzon ja psykomaantieteen väliltä. Harhaillaan missä harhaillaan nauhurin ja kameran kanssa, seurataan ketä seurataan, kerätään materiaali ja herätään kun tulee sen aika.

Kun savu on hälventynyt, kirjoitetaan jotain.

Sitä odottaessa.

 

 

Raimo blows

 

Itse tapahtuma oli pettymys. Työväki oli kännissä, se on totta, mutta ei niin isolukuisena kuin aikaisemmin. Ensiksi yläkaupunki oli aidattu puomeilla ja järkkäreillä, jotka valvoivat ettei alueelle viety viinaa. Kieltolaki revisited! Toiseksi ilmeisesti jokin asukasyhdistys oli saanut Lounaispuiston suljettua kokonaan: ei tapahtumia, ei juomista, ei läpikulkua. Yhdistys siis sulki julkisen tilan. Mikrofasistien kontrolli on kourinut Jyväskylän juovikkaaksi. Työväki vastusti kontrollia ajamalla roskiksella päin tiesulkua, mutta kuusi järjestysmiestä pysäytti kulkuneuvon. Näin matalalla on prekaarin organisoitumisen taso Jyväskylässä.

 

 

Perusprekariaatin virtsa hapertaa porvariston tukipylvästä

Sanoma News painostaa freelancereita

Toimittajien edunvalvontajärjestö Journalistiliitto katsoo Sanoma News -konsernin lehtien painostavan freelancereitaan luovuttamaan kaikki taloudelliset tekijänoikeutensa mediatalolle. Laajenevista tekijänoikeuksista ei liiton mukaan aiota maksaa mitään korvauksia. 

 

Tässä on edelliseen postaukseen liittyvä konkreettinen esimerkki siitä, miten kapitalismissa yritykset loisivat sosiaalisia verkostoja sekä toimivat kiinniottajina. Yhteismaiden aitaajat.

Adressin freelancereiden oikeuksien puolesta voi allekirjoittaa täällä.

Piraattiliitto, Piraattipuolue ja Effi ovat tehneet paljon hienoa työtä immateriaalioikeuksien eteen. Toivonpa silti, että jatkossa tällaisia vedätyksiä vastaan käydään räväkämmin kuin lähettelemällä kansanedustajille Orwell-kirjoja.

 

PS. Kuinka paskaduuneilla selvitään? Keskustelua @ Yle radio 1 (mp3)

 

 

Mitä järkeä siinä ylipäänsä on, että opiskelijat joutuvat tekemään kahta työtä, opintoja ja hanttihommia päästäkseen samaan tulotasoon kuin työttömät ja sosiaalitoimiston asiakkaat, jotka eivät tee mitään.

("Jaska", taloussanomat.fi)

 

… your promotion depends on some other guy not getting promoted or even getting sacked. The competitive principle applied to work means that your success is achieved at the cost of someone else’s failure. Big companies are hotbeds of intrigue and plotting for this reason[, and so is capitalism itself].

You start by doing work experience, you graduate to being bossed around by idiots, you become idiotic and, then, if all works out well, you end up being the idiot who bosses other people around.

‘The carrot of happier tomorrows has smootly replaced the carrot of salvation in the next world. In both cases,the present is always under the heel of oppression,’ writes [Raoul] Vaneigem.

(Hodgkinson, How To Be Free, 2007, s. 39-40.)

 

Jos työttömyys pitäisi rahoittaa työttömyyslainalla ja eläke vanhuuslainalla, niin tässä maassa nousisi aseellinen kapina. Päättäjät jeesustelevat televisiossa että pienimpiä eläkkeitä pitää korottaa, koska niillä ei voi elää. Mutta kuinka paljon on opintotuki? Alle puolet siitä.

Eikä pidä unohtaa sitä, että valtiovallan mielestä nuoren pitäisi uhrata itsensä kansantalouden alttarille heti 18 täytettyään että saadaan eläkkeille maksaja. Ja lapset pitäisi tietysti tehdä heti nuorena, että tämän kansan tulevaisuus on turvattu, mutta opinnot on pakko silti tehdä tavoiteaikataulussa, ja tietysti täytyy olla mahdollisimman innovatiivinen että luo uutta teollisuutta ja maksaa hyvin veroja. Sairastua ei saa, valittaa ei saa, ja nuoruuteen kuuluva itsensä etsiminen on kielletty, koska se kuluttaa kallisarvoisia vuosia työurasta.

 ("Jugular", taloussanomat.fi)

 

 

Seuraavaksi: Työväen sivistys, eli mitä tehdä tietokapitalismipuheelle.

 

Käytiin tässä keskustelua abstraktista ja konkreettisesta. Hegeliläisittäin määriteltyä abstraktia täytyy vastustaa, koska, kuten on sanottu, sellainen abstrakti ajattelu on yksipuolista, latistavaa ja alistaa todellisuuden moninaisuuden ja halut idealistisille kaavoille.

Uuden työn ja tietokapitalismin myötä abstraktin ja konkreettisen vastakkainasettelua on yritetty kääntää nurin. Jos muistan oikein, niin Jussi Vähämäki kirjoittaa tulevassa kirjassaan Itsen alistus "konkreettisiin faktoihin" takertuvan tutkimuksen naiviudesta. Esimerkiksi empiristinen sosiologia leikkaa todellisuudesta mahdollisuudet, potentiat, alttiudet ja lopulta subjektiivisuudet. Nyt kun tietokykykapitalismissa koko elämän ajasta on tullut tuottavaa ja kun tuotanto tapahtuu aivojen välisen yhteistyön verkostoissa, niin tutkimus täytyisi Vähämäen mukaan aloittaa pikemminkin abstraktista, eli juuri mahdollisuuksien ja potentiaalien kartoittamisesta - siitä, mistä Uuden työn sanakirjan käsitteissä on kyse.

Nurinpäinkääntö jatkaa Vähämäen deleuzelelaista eetosta. Paitsi että Deleuze halveksuu abstraktia. Deleuze tuhoaa sekä abstraktin että potentiaalisuuden omassa ontologiassaan virtuaalisen käsitteellä. Virtuaalinenhan määritellään "todelliseksi mutta ei aktuaaliseksi, ideaaliseksi mutta ei abstraktiksi". Virtuaalisuus liittyy kykyihin, alttiuksiin, taipumuksiin ja mahdollisuuksiin, mutta virtuaalinen ei ole abstraktia, vaan konkreettista. Virtuaalinen kietoutuu konkreettisiin materiaalisiin prosesseihin. Miksi siis sekoittaa abstrakti ja virtuaalinen, kun asia on näin yksinkertainen?

Tietenkin Vähämäki tuntee deleuzensa. Virtuaalinen kääntyy abstraktiksi, koska työ on kääntynyt abstraktiksi, niin kuin Bifo kirjoittaa:

 

Ajelehtimisten ja merkityksettömien liikkumisten edellytys on abstrakti työ siis toiminta ilman sidosta konkreettiseen sisältöön. Pääoma poistaa eksistensistämme kaikki konkreettiset sisällöt, tekee elämästämme tyhjän ruhon, joka on pelkästään arvoa tuottavaa työaikaa. Abstraktin työn metropolin liikkuminen on aina liikkumista ilman merkityksiä ja ilman suhdetta toiminnan konkreettiseen sisältöön. Abstraktin työn liikkuminen on ylhäältäpäin suunnattua ja uudelleenrakennettu arvoa tuottavan abstrakti-ajan funktioksi . Ajelehtimisien laatu on siis sama kuin abstraktin työn laatu eli vailla ominaisuuksia. Kuitenkin ajelehtiminen - trippi, sekoilu, huliganismi, kiertolaisuus, huumeet - ovat olemassa pelkästään kieltäytymisenä. Kieltäytymisenä ilman keskipistettä ja ilman synteesiä, rihmastomaisena kieltäytymisenä.

Jättäytymistä, hajoamista, deterritorialisaatiota. Ajelehtimisia ei ole olemassa ilman elämän redusointia abstraktiksi työajaksi.

(New York Terminal)

 

Abstrakti työ: ei sidosta konkreettiseen sisältöön, elämä tyhjänä ruhona, liikkumista ilman merkityksiä, työtä vailla ominaisuuksia, abstraktia työaikaa… Kuinka paljon tällä on enää tekemistä virtuaalisen kanssa?

Pitäisi selvittää enemmän, mitä kaikkea tapahtuu, kun Deleuzen ontologian "virtuaalinen" käännetään työntutkimuksen tai autonomian "abstraktiksi" (olettaen, että tässä on kyse siitä).

 

 

Liite: Deleuzen ontologiasta

virtuaalinen <-> intensiivinen <-> aktuaalinen

(ideaalinen <-> [deterritorialisaatio] <-> materiaalinen)

(filosofia <-> taide <-> tiede)

 

… konsistenssin taso, immanenssin taso, elimetön ruumis, ideaalinen pinta

<-> moneus, eron ero

<-> paon viiva, kvasisyy, halukone, abstrakti kone (?)

<-> (intensiivinen: resonanssit, pakkoliikkeet, yksilöitymisprosessit)

<-> muodot ja substanssit, sisällöt ja ilmaisut (kaksoisartikulaatio)

<-> aktuaalinen: fysikaalis-kemikaaliset, orgaaniset ja kulttuurilliset kerrostumat

 

 

En ole koskaan tajunnut työelämää. Meidät yritetään pakottaa myymään ihmisyyttämme työnostajille sellaiseen hintaan, että työnostajat saisivat työstämme voittoa eikä meille jäisi aikaa elää hyvää elämää. What?

Työelämä here I come:

 

Harjoittelijan palkka kiven alla

Työharjoittelijoille koitti entistä kovemmat ajat. Joillakin aloilla harjoittelupaikat ovat vähentyneet reilusti alle puoleen. Paitsi että paikat ovat kortilla, myös tienestit jäävät ohueksi tai niitä ei tule lainkaan. Onko opiskelijalle maksettava palkkaa, vaikuttaa olevan nyt työnantajien suosikkikysymys.

 

Pomo pitää palkastaan kiinni

Britannian työttömyys kasvaa ennätystahtia

Moni nuori pelkää jo työpaikkansa puolesta

 Yhä syvemmälle mennään

 Tutkimus: Työelämä väsyttää eurooppalaisia

 

Tutkimus: Nuorten elämä on kiireistä ja stressaavaa

Valtaosa Suomen nuorista kokee elämänsä kiireiseksi. Taloudellisen tiedotustoimiston teettämän tutkimuksen mukaan kolme neljästä nuoresta naisesta ja kaksi kolmesta nuoresta miehestä pitää elämäänsä kiireisenä ja stressaavana.

Nuoret tuntuvat myös pelkäävän työelämää. Nuorista miehistä vajaa kolmannes ja nuorista naisista vajaa puolet oli sitä mieltä, että työelämä on "pelottava paikka".

Nuorista yli puolet pelkää, etteivät he löydä töitä tulevaisuudessa. Melkein puolet nuorista on toisaalta huolissaan omasta jaksamisestaan tulevassa työelämässä.

 

Ei ihme, että tapahtuu tällaista:

Yliopiston 75-vuotisjuhlien traaginen loppu - Masentunut opiskelija poltti valkolakkinsa, rintaliivinsä ja itsensä

 

Nyt ei säästy mikään

 

 

Pieni yhteenveto Opiskelijatoiminnan ja yliopistolakitoiminnan sisäisestä kritiikistä.

 

1. Patomäkeläinen ideaalidiskurssi ja nostalgia kuvitellun sivistysyliopiston perään eivät onnistuneet organisoimaan yliopistolaisia vastarintaan, eivät vuonna 2005, kun uusi palkkausjärjestelmä ajettiin väkisin yliopistoihin, eivätkä vuonna 2008, kun uusi yliopistolaki oli ensimmäistä kertaa julkisuudessa paljon esillä. Liike on syntynyt vasta konkreettisten tekojen myötä: vastarinnan organisoimiseen tarvittiin Vanhan valtaus, Tieteen päivien interventiot ja yliopiston yleiskokous, joita kaikkia vauhditti tilan luvaton haltuunotto. Sivistyksen, vapauden ja oikeudenmukaisuuden kaltaisista abstrakteista ihanteista puhuminen ei pelottanut vihollisia eikä toisaalta innostanut liittolaisia toimimaan. Vasta konkreettiset teot innostivat - ja samalla pakottivat vastapuolen neuvottelemaan ja ottamaan kantaa (opetusministerikin hätkähti jo sen verran, että tarjosi opintorahan nostoa palkkioksi hiljentymisestä).

Artikkelissaan "Wissensarbeit Macht Frei" Peltokoski & Kaitila myöntävät, että esimerkiksi Patomäellä on ansionsa vaikkapa yliopistolaisten hiljaisen vastarinnan dokumentoinnissa. Samalla he osoittavat sivistyspuheeseen perustuvan kritiikin reaktiivisuuden ja rajoittuneisuuden.

Artikkelin kriittiset pointit voidaan tiivistää seuraavasti:

a) humanistis-vasemmistolainen yliopistouudistuskritiikki on liian rajoittunutta: uudistuksessa ei ole kyse vain yliopiston tai edes koko julkishallinnon sisäisestä prosessista, vaan tietotaloudesta ja kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän muutoksesta.

b) samalla sivistyspuhe on väärällä tavalla yleistä, koska siinä samastetaan yliopisto julkishallinnon muihin instituutioihin. Yliopisto ei kuitenkaan ole mikä tahansa virasto, vaan etuoikeutettu tiedontuotantolaitos.

c) kritiikki vaikuttaa vaativan paluuta valtion helmoihin, vaikka juuri äsken samantyyppinen kritiikki hyökkäsi valtiollista totalitarismia ja kontrollia vastaan.

d) mainittu valtiouskoisuus liittyy kritiikin reaktiivisuuteen: "sivistykseen" pohjaava kritiikki vaikuttaa vain itsepäisesti vastustavan uudistuksia ja "reagoivan niihin kriittisesti" sen sijaan, että se ohjaisi ihmisiä organisoitumaan autonomisesti ja muuttamaan yliopistoa sisältä käsin.

 

Vastarinnan organisaatioiden rakentamisen sijasta sivistysyliopistopuhetta luonnehtiikin fanaattinen usko ideaalidiskurssiin. Se uskoo poliittisten päättäjien vakuuttamiseen pelkän rationaalisen argumentoinnin keinoin. Se pyrkii paljastamaan poliittisille päättäjille, että uusi hallintokulttuuri sotii tieteellistä toimintaa luonnehtivia ihanteita ja tieteelliselle toiminnalle ominaista omaa "tuloksellisuutta" vastaan. Tällainen puhe ei tuota työtaistelua, vaan valtiovallan edessä uskollisesti argumentoivia tyttöjä ja poikia. 

 

e) lopuksi sivistyspuhe naturalisoi tieteentekemisen yhdenlaiseksi:

 

Tiede esitetään luonnostaan jonkinlaisena. Tieteellinen toiminta on ikään kuin paratiisielämää, jota huonosti mittaavat mittarit nyt uhkaavat. Ennemminkin näyttäisi siltä, että mittarit istuvat liiankin hyvin humanistisesta neromyytistä nousevaan yksilöiden väliseen kilpailukulttuuriin, joka yliopistolla vallitsi käytännössä jo ennen uudistuksiakin.

 

Opiskelijatoiminnan sisälläkin on huomauteltu, että "sivistysyliopisto on saksalaisen idealismin perua, jolloin eliittifilosofit pohtivat maailmasta eristyksissä sitä, missä määrin maailma on yksilön tietoisuuden luomaa". Sivistysyliopistodiskurssi ei ensinnäkään ota huomioon kapitalismissa tapahtunutta siirtymää tietotalouteen ja yliopiston roolia tässä siirtymässä. Lisäksi sivistysyliopistopuhe "on jo täysin integroitu yliopistolakiuudistuksen puolustajien retoriikkaan. Kun opetusministeriössä tai yliopiston johdossa avataan suut uudistusmantraan niin siinä korostetaan kuinka sivistysyliopisto säilytetään tulevaisuudessakin."

 

2. Mitä meillä on tarjota abstraktien ideaalien ja sivistysnostalgian tilalle? Kaksi asiaa: yliopiston tarkastelu työläisyyden ja luokan näkökulmasta sekä tietotyöläisten itsenäinen organisoiminen. Ensiksi on kuitenkin unohdettava moralisointi ja myönnettävä nykyinen tilanne:

 

Muuttuvilla työmarkkinoilla entistä harvempi opiskelija hakee yliopistosta "sivistystä" tai ylevästi kajahtavaa "korkeinta oppia". Korkeakoulutukseen aletaan suhtautua ammatillisena opetuksena ja siltä haetaan tukea henkilökohtaiseen kilpailukykyyn. Kysymys on kirjaimellisesti omaan itseensä sijoittamisesta. Tutkintotodistuksen titteli menettää juhlavan leimansa.

Sivistysyliopistopuheessa tällaiset kehityskulut ovat kauhukuvia. Niinpä sitä uhkaa jatkuvasti muuttuminen opiskelijoiden sekä tutkijoiden ja opettajien moralisoinniksi. Tieteellistä toimintaa määrittävän idealismin nimissä olisi mentävä sieltä, missä aita on korkein, vaikka se tarkoittaisi miinusta suoriutumispisteissä ja siis omien välittömien etujen kieltämistä.

Sen sijaan, että pitäisi "vastuuttaa" opiskelijoita ja työntekijöitä ponnistelemaan herooisesti järjestelmärationaliteettia vastaan, uusien taistelujen on kyettävä vastaamaan tietotyövoiman, opiskelijat mukaan luettuna, välittömiin intresseihin sekä kyynisyyden ja opportunismin ilmapiiriin. Yliopistomuutoksen sisältämiä ristiriitoja on radikalisoitava järjestelmän logiikan sisältä käsin.

 

Peltokoski & Kaitila erottavat kolme aspektia yliopiston suhteesta työläisyyteen:

a) yliopistossa tehdään tietotyötä eli tutkitaan ja tuotetaan tietoa,

b) yliopisto tuottaa tietotyöläisiä eli toimii palvelualan yrityksenä elinkeinoelämälle,

c) yliopisto käyttää korkeasti koulutettua työvoimaa eli toimii itsekin työnostajana.

Abstrakti puhe tutkimuksesta, tieteestä tai opiskelusta yleensä ei tarjoa kovin lupaavia mahdollisuuksia vastarintaan. Paremmin toimii työläistutkimus:

 

Tiedeideaalien rakentamisen sijasta olisi avattava poliittisen tutkimuksen projekteja ja kysyttävä esimerkiksi, millaisia selviytymiskeinoja ja hiljaisen vastarinnan muotoja yliopistotyöntekijöiden joukoissa jo vallitsee. Olisi tarkasteltava tietotyövoiman omaa asemaa koskevaa tietoisuutta ja asemaan liittyviä kokemuksia. Missä määrin voimakas identifikaatio "oppineisuuteen" sekä eronteko työläisyyteen hankaloittaa omaa tilannetta ja etuja koskevien arvioiden tekemistä? Millaisia intressejä tietotyövoimalla on?

Pitkällä tähtäimellä olisi perättävä tietotyövoiman organisoituja työtaisteluja. Sivistysyliopistopuheesta on vaikea kuulla ääniä organisoituneesta joukkovoimasta ja voiman käytöstä.

Poliittisen tutkimuksen ei ole tarkasteltava yliopistoa yliopiston tai tieteen "itsensä vuoksi". Tehtävänä ei ole yliopiston tai ideaalitieteen pelastaminen. Yliopistomuutosta on tutkittava kapitalismianalyysin ja luokkateorian päivittämiseksi. Tiede ja yliopisto pelastuvat, jos tietotyöläiset pelastavat ne osana luokkakamppailuaan.

 

3. Ehkä suurin argumentti, jolla tässä esitettyä kritiikkiä voidaan liikkeen sisällä vastustaa, on se perinteinen demarikyyninen veto: "Liian radikaalia, te säikytätte potentiaaliset liittolaiset pois…" Argumentti on sikäli outo, että tähän mennessä liike on kasvanut sitä enemmän, mitä radikaalimpaa toimintaa se on järjestänyt. Vasta Vanhan luvaton haltuunotto käynnisti yliopistolakia vastustavan toiminnan, vasta interventioilla mainostettu yleiskokous toi sen yleiseen tietoon ja vasta mielenosoitusten sarja hallintorakennuksen valtauksen kanssa antoi sille hätkähdyttävää pontta. Mihinkään näistä ei "kriittinen julkinen keskustelu" yksin pystynyt.

 

Höysteenä vielä pätkä siitä, miten ihana se nykyinen yliopisto on:

 

Yksilönä kukin akateemikko osallistuu loputtomaan kilpajuoksuun, jossa keskiarvo nousee jokaisen arviointikierroksen myötä. Paraskaan suoritus ei loppujen lopuksi ole riittävän hyvä. Nekin, jotka pärjäävät hyvin eli ovat reilusti keskiarvon yläpuolella, kokevat aitoa kammoa siitä, että seuraavalla kierroksella he tippuvat pohjalle ja sieltä kokonaan pois liigasta.

Minusta oli varsin kiinnostavaa huomata, että jopa ne, jotka ylsivät huipulle, joutuivat pelon valtaan heti RAE:n jälkeen. Huomaan aivan saman taipumuksen Suomessa, missä jokaista kansainvälista ranking-ykköstä tai -kakkosta seuraa rituaalinomainen kehotus olla jämähtämättä paikalleen, suorittaa entistä tehokkaammin, jottei Suomi vain menettäisi arvokasta, mutta haurasta johtoasemaansa! Vöiden kiristämiselle ei näy loppua.

- - -

Nykykapitalismin kulttuurissa oleellista myös akateemiselle työnteolle on se, että siihen liittyy saumattomasti loputtomien kauneuskilpailujen kierre, joka on suunniteltu vastaamaan kansainvälisten sijoittajien tarpeita. Sijoittajan prioriteeteista on tehty kaiken muun konteksti eli perusta. Tämä rooli oli ennen luonnolla, jonka kuviteltiin olevan muuttumaton ja pyhä. Nyt sijoittajien tarpeet ovat tarpeista tärkeimmät, ja niihin vastaavat välittömästi ylityöllistetyt (mutta myös ylipalkatut) KIBS-työntekijät. Mitä ovat nämä tarpeet? Tietää, ilman syvällistä tuntemusta tai pitkäaikaista sitoutumista, tai edes maantieteellistä läheisyyttä, mistä löytyy paras ja nopeimmin kasvava liikevoitto; tietää ja voida verrata ilman turhaa tietämystä.

(Eva Berglund: Entisen yliopistolaisen pohdintoja näkymisen tärkeydestä)

 

Kokemuksista nykyisessä yliopistossa avaudutaan myös Opiskelijatoiminnan foorumilla.

 

Ne on tulossa hakemaan sua töihin tai johonkin muuhun kilpailuhenkiseen paikkaan missä sua mitataan ja kontrolloidaan.

 

 

Sä yrität neuvotella niiden kanssa rauhanomaisesti, mut ne kannattaa ydinvoimaa. Sä et mahda niille mitään. Sä taidatkin olla luuseri.

 

 

Ja muista tämä kun pääset rekrytöimään!

 

Pomot väittää että sä oot vapaa. Mutta niiden illuminaatti panee sua peppuun:

 

Verkkouutiset kertoo: Työaikoja ja ylitöitä ei kirjata kunnolla

 OMG!

 

Taloussanomat kysyy: onko työssä enää mitään mieltä?

ZOMG!

 

 Sama lehti paljastaa: Opintorahan nosto on pieni ilo

LOLROTFLMAOTSETUNGMARKETSTALINISM!

 

 

Jeesustakin kyllästyttää.

 

 

Tekee kyllä mieli ampua soosit pihalle!

 

There is only one solution:

 

 

Tee se jo tänään!

Tai miten olisi jos alkaisit saman tien yleislakkoon?

Huoltoasemalla kuultua: esimies ja vanhempi työntekijä miettivät kumpi kahdesta työnhakijasta pitäisi palkata. Ensimmäinen ehdokas on 16-vuotias tyttö. Toinen on 24-vuotias ja opiskelee yliopistossa.

"Eiköhän se nuorempi kuitenkin oo parempi. Nuoremmat on reippaampia ja kuuliaisempia", esimies sanoo.

Niin. Miksi edes nähdä vaivaa työnhaun tähden, kun mieluisimmat paskaduunienkin tekijät ovat mahdollisimman nuoria, palvelualttiita ja alistuvia.

 

Miksi hakea kesälle töitä tammikuusta lähtien, kun joustavoittava ja tulosvastuullinen osa-aikafeissaus on parasta, mitä voi kuvitella saavansa ilman transsendentteja uhrauksia, erityistä kokemusta tai suhteita.

Miksi nähdä puoli vuotta vaivaa sen eteen, että pääsee minimipalkalle myymään ruumistaan, persoonallisuuttaan ja aikaansa.

Ja mikä lähtökohta millekään organisoitumiselle on se, että kesken päivän töistä lähteminen sairaana on uskaliain kuviteltavissa oleva uroteko.

Miksi kilpailla töihin pääsystä, kun kilpailun määritelmään sisältyy hierarkian muodostuminen voittajien ja häviäjien välille.

 

Totta kai väliaikaisella ja nuorella työvoimalla teetetään kaikki työt, jotka sillä on mahdollista teettää. Parhaimmillaan nuoret alaiset riistävät itse itseään. Hesarissa oli juttu jäätelömyyjästä, joka ei ollut yhdeksäntuntisen työpäivänsä aikana uskaltanut jättää kojuaan edes pitääkseen vessataukoa, koska ei tiennyt että sellaiseen on oikeus.

On ymmärrettävää, etteivät kaikki tiedä oikeuksistaan, ja toisaalta ettei kaikilla ole oikeuksia. Mutta mikseivät ihmiset ylipäänsä ota itselleen oikeuksia?

 

Odottaako siellä "uran" lopussa tosiaan palkinto?

 

Usko työhön nyt ja rikkauteen ja vapaisiin ihmissuhteisiin huomenna meni jo vuosia sitten. Vain hölmö uskoo siihen enää, kuten vain hölmö uskoo uusien investointien lisäävän työpaikkoja. Uuden talouden kriisi vei uskon "kansakapitalismiin", rikastumiseen osakemarkkinoilla. Talouskriisi vei moraalin.

Vain hölmö voi olla näkemättä, että pörssiin sijoitetut säästöt ja eläketurvamaksut voivat minä tahansa hetkenä viedä sijoittajan oman työpaikan ja pakottaa hänet pätkätöihin, joustamaan ja juoksemaan. "Sijoitan säästöni osakkeisiin (tai sosiaaliturvamaksuina tai eläkesäästämällä maksamani osuus on sijoitettuna osakemarkkinoille), olen esim. kunnan työntekijä tai töissä jossain teollisuuslaitoksessa. Jotta sosiaaliturvani olisi kunnossa, oletan, että markkinoilla salkkuani hoidetaan mahdollisimman hyvin ja potti kasvaa."

Potti kuitenkin kasvaa vain, mikäli yrityksiä ja kunnallistaloutta strukturoidaan korkeimman tuoton vaatimusten mukaan, mistä voi olla seurauksena minulle työpaikan menetys, lisääntyvät joustot, pätkätyöt ja lopulta koko sosiaaliturvan menetys.

Jos kapitalismin sydämenä on petos ja sen toiminnan edellytyksenä on usko, niin kapitalismissa, joka on levittäytynyt koko yhteiskuntaan ja elämään, myös petos on levittäytynyt kaikkialle. Se on myös suhteissamme toisiin ihmisiin. Siksi taistelu petosta (suhteiden esineellistämistä, fetisismiä) vastaan läpäisee koko elämän eikä vain taloutta. Taistelu petosta vastaan läpäisee jokaisen teon ja jokaisen puheenvuoron, suhteet työtovereihin ja suhteet ystäviin. Kaikkien sopimusten, transparenssin, laskennan jne. illuusioiden sijaan näkyy yhä selvemmin, että kyseessä on yhteiskuntamuodostuma, jonka perusta on petoksessa. Kun me näemme sen, tai kun me alamme epäillä sitä, niin kapitalismin taika ei toimi.

(Holvas & Vähämäki, Odotustila, 2005, s. 200.)

 

 

Ikuisessa taistossa sisäistä porvaria vastaan on nyt innovoitu laadullisen metodologian pohjalta analyysityökalu, joka auttaa laskemaan kunkin sielun porvariprosentin. Jokaisesta väitteestä, jonka tunnet sopivan itseesi, porvariprosenttisi nousee 14,2857143 prosenttiyksikköä. Puolikas myöntö lisää porvariastetta 7,14285715 prosenttiyksikköä.

Testi osoittaa oikeastaan porvarin pahamaineiseen kätyriin, pikkuporvariin, sillä puhdas isoporvari on loppujen lopuksi aika harvinainen näky.

 

1. Sinun on pakko mitata kaikki. Oliko leffa nyt varmasti rahan arvoinen? Oletko nelosen vai vitosen arvoinen filosofi? Paljonko aikaa on mennyt? Vuodattiko näyttelijä lavalle niin paljon hikeä ja kyyneleitä että se kattaa lipun? Montako digikuvaa tuli otettua lomalla? Mittaatko elämääsi sosiaalisesti tunnustetuilla saavutuksilla? Tykkäätkö enemmän tilastotieteestä kuin laadullisesta sosiologiasta?

Tausta: porvarillistumisen tämä piirre alkoi kehittyä voimakkaasti kellon keksimisen jälkeen, 1600-luvun kvantifioivan luonnontieteen ja rahatalouden myötä.

 

2. Olet rationaalinen yksilö. Porvarius seisoo ja kaatuu yksilökeskeisyyden mukana (vrt. vasemmistolainen autuus). Sinä tulet aina ennen postinumeroasi ja koko sosiaalista prosessia, joka on tuottanut sinut, puhumattakaan sosiaalisesta prosessista, joka on tuottanut sosiaalisen prosessin, joka on tuottanut sinut. Olet in-dividuaali, jakamaton monadi, jonka menestys riippuu järkevästi lasketuista itsenäisistä valinnoista ja itsekkäästä urasuunnittelusta. Et ole kuitenkaan täydellisen rationaalinen, vaan sinussa on ainakin yksi söpö persoonallinen irrationalismi, niin kuin postimerkkien keräily.

Tausta: länsimainen individualismihan syntyi paradoksaalisesti vasta, kun koossa alkoi olla tarpeeksi suuria ihmismassoja. Descartes ja Kant käänsivät teoreettisen ajattelun subjektiin, Hobbes ja Locke keksivät käytännöllisen yksilön. Uuden ajan filosofian historia on osin porvarillisen individualismin puolustelua.

 

3. Panostat potentiaaliseen itseesi. Nojatuolivallankumouksellisuus on porvarin ydinpiirteitä. Ostat hyllyittäin kirjoja, koska jonain päivänä luet ne kaikki, hankit pari virveliä, koska joskus on vielä aikaa kalastaa, olet puheissasi niin radikaali ja ainoa puuttuva juttu on potentiaalisen tuleminen todelliseksi. (Vasemmistomilitantti hylkää potentiaalinen vs. todellinen -erottelun ja toimii virtuaalinen vs. aktuaalinen -akselilla.)

Tausta: porvari havainnollistaa tässä Hegelin Oikeusfilosofiassa esittämää kuvausta absoluuttisen vapauden illuusiosta. Niin kauan kuin tahto pysyy mielensisäisenä ja abstraktina, tahdon vapaus näyttäytyy loputtomana: voin tahtoa, että A tai B tai C tai mitä vaan… Vapauden todellinen käyttö edellyttää konkreettista valintaa, joka sulkee tietyt muut mahdollisuudet pois.

 

4. Tavoittelet tuonpuoleista. Aiotko kirjoittaa päräyttävän romaanin, rakentaa savusaunan omin käsin, hankkia viinitilan Kaliforniasta ja juosta maratonin, mutta vasta "eläkkeellä"? Opetat ehkä pyrkimystä myös lapsillesi: "Jos olet kiltti tyttö tämän viikon kun isukilla ja äitylillä on paljon töitä niin saat viikonloppuna Palkinnon." Tuomas Nevanlinna kutsuu tällaista trassendenssin tavoittelua metafyysiseksi ajatteluksi: sitten kun, sitten kun, niin, niin, niin ja niin… Vasemmistomilitantti tietää että kaikki täytyy aloittaa nyt, koska me kaikki kuollaan huomenna. Ei ole mitään palkintoa viikonloppuna eikä turvattua elämää 40 vuoden ankaran työuran jälkeen, ei taivasta eikä sen puoleen helvettiäkään.

Tausta: transsendenssin historiasta on kirjoitettu aivan tarpeeksi, jopa liikaa. Siitä olemme paljolti velkaa Nietzschen kristinuskon genealogialle, joka liittää transsendenssin nihilismiin.

 

5. Jos joustat, joustat vain "yksityiselämäsi" kustannuksella. Leikkaat tarpeitasi, harrastat tunneasketismia, ajattelet että jos sinäkin pystyt vetämään 50 tuntia viikossa niin kyllä kaikki muutkin ja sitä paitsi läheisesi eivät tarvitse sinua kovin paljon jos sinäkään et heitä koska mehän ollaan kaikki rationaalisia autonomisia individuaaleja riippumattomia yksilöitä ja työelämä työelämä työelämä…

Tausta: kannattaa lukea A. R. Hochschildtin The Time Bind.

 

6. Pelkäät luonnontilaa. Jos kaikki eivät tee ihan vitusti töitä, yhteiskunta rappeutuu laiskistumisen myötä ja ihmiset palaavat kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Eikö niin? Ihmistä pitää vähän kuristaa, muuten se ei tee töitä.

Tausta: länsimaisen yläluokan moralismin historia, jälleen, Hobbesista alkaen. Filosofia akateemisena oppiaineena on kovin epäuskottava, koska se torjuu hysteerisesti epäilyt luokkasidonnaisuudestaan.

 

7. Luotat tavaratalismaaneihin. Viimeisimpänä ja vähäisimpänä: olet kuluttaja (et tuottaja). Vasemmistomilitantti tietää hyvin, että taistelu kulutusyhteiskuntaa vastaan on aina ollut tärkeä. Bertrand Russell sanoi hyvin vuonna 1918 ylistäessään anarkosyndikalisteja siitä, että nämä näkevät ihmiset tuottajina, eivät kuluttajina.

Tausta: porvari toteuttaa Hegelin Oikeusfilosofian toista pointtia, jonka mukaan tahto kohoaa korkeammalle tasolle ja saavuttaa suuremman vapauden objektivoituessaan yhteisesti tunnustetun universaalin oikeuden turvaaman yksityisomaisuuden muodossa.

 

Porvarimittarin kaltaisia innovaatioita tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Tehtyjen työtuntien määrä osoittaa, että iso osa väestöstä todella haluaa enemmän työtä ja vähemmän vapaa-aikaa, sikäli kuin näillä on eroa. Tämä ei lainkaan edistä vallankumousta.

Toisaalta olen huomannut, että porvarimittari värähtelee jyrkimmin keski-ikäisten kohdalla, joilla useimmiten korostuvat kohdat 1 ja 4-6. Nuoremmat halveksuvat vitoskohtaa ja lankeavat eniten seiskaan, mutta tämä ei ole kovin vakavaa. Nuorissa on paljon vallankumouksellista virtuaalisuutta.

Oma pikkuporvariprosenttini on 35,71428575.

 

Joskus, kun istuu väsyneenä, tuntee irtoavansa tuolista ja kohoavansa sivulta kääntyen ylösalaisin leijumaan jalat kohti kattoa. Kokemus on näiden päivien symboli: kaikki tuntuu toimivan nurin päin tai metatasolla.

 

Työstä metatyöhön 

Nykyiseen työhöni kuuluu työnsosiologian opiskeleminen. Työntutkimuksesta saa opintotukea, vaikka ei koskaan ole ollut "oikeissa" töissä. Sitä siis opiskelee jotain tavallista ja välttämätöntä, jotain itsestäänselvää, jota ei ole varsinaisesti itse kokenut, niin kuin robotti, joka ihmettelee hengittämistä.

Eipä se mitään: työn korvaaminen metatasolla vaikuttaa nykyään tyypilliseltä, kun ison osan työstä saattaa viedä työn arviointi ("laadunvalvonta") ja reflektointi (itsensä markkinoiminen, itsekontrollin kehittäminen). Konsultti- ja asiantuntijateollisuuden puristuksessa sitä sitten voi ihmetellä, mihin varsinainen referenssi - itse työ - on kadonnut sen ihmettelyn alta.

Työelämä on muutenkin kääntynyt ylösalaisin. Yhä suurempi osa ajasta menee valmistautumiseen ja työnhakuun: mistä saada seuraava pätkä ja rahat asumiseen, miten päivittää itsensä ja cv:nsä, miten kehittää persoonallisuuttaan, mitä taitoja ja kieliä opetella, miten verkostoitua, millainen portfolio luoda.

 

Prekarisaatio

Siirtyminen uuteen työhön näkyy opiskelijoissa. Työn sosiologian johdatuskurssin aiempien vuosien ryhmätöissä on kuulemma tullut esiin lähinnä palkkatyökeskeisiä määritelmiä: "Työ on sitä, mistä saa rahaa." Nyt työ on paljon laajempi käsite. Menossa olevalla kurssilla joku ehti jo määritellä työn "koko elämäksi".

Kokemus johtunee oman työkyvyn myynnistä, johon meitä yritetään jatkuvasti pakottaa. Elämän osa-alueet hajaantuvat ja limittyvät, epävarmuus ja tunne toisten armoilla olemisesta lisääntyy, tieto- ja tunnetyötä on mahdotonta erottaa "vapaa-ajasta", ja silti pitäisi olla tehokas moniosaaja.

Pitäisi tehdä niin hitosti työtä, jotta pääsee töihin.

 

Johtopäätös 

Ehkä zerzanilaisilla ekoanarkisteilla on pointti. Keräilijä-metsästäjät kun selvisivät parilla työtunnilla päivässä (ja elivät muuten lähinnä kasviksilla). Sivilisaation kehitys on kaikkialla tarkoittanut hierarkian, epätasarvon ja työn lisääntymistä. Länsimaisen tieteen keksinnöt, joita on inspiroinut laiskuus ja halu helpottaa työtä, ovat säännönmukaisesti johtaneet työn määrän ja työajan kasvamiseen.

Mitä rikkaampi valtio, sitä suurempi merkitys työllä on. Mitä rikkaammat vanhemmat, sitä enemmän lapsi viettää päivähoidossa. Mitä isompi palkka, sitä vähemmän vapaa-aikaa.

Siellä missä kaikki on ylösalaisin, tosi on epätoden momentti.