Vallankumouksen hedelmiä

1. Olemme selvästi prekaareja. Kaikki on meille epäselvää, eriytymätöntä ja epävarmaa, apeironmaista alkumassaa, jonka ilmapäinen Anaksimenes-klovni tulkitsee väärin ja jonka kapitalistis-byrokraattiset pythagoralaiset valjastavat järjestyksen nimissä.

2. Tuotanto on välttämätöntä elämälle, mutta ei palkkatyö. Palkkatyön vaatima itsensä myyminen työnostajille, joita virheellisesti myös työnantajiksi kutsutaan, on todellakin vastoin arvoamme.

Kuitenkin nykyisessä workfare-yhteiskunnassa, joka on jättänyt kultaisen welfaren kauas jälkeensä, arvomme määritellään työn kautta: sen mukaan, kuinka paljon (kuinka kiireisesti) alistumme tekemään. (Palkka)työttömyys on häpeä ja sosiaalinen kuolema.

3. Tärkeää ei enää ole tehdä jotakin tiettyä työtä, vaan mitä tahansa työtä: työstä on tullut pelkkä moraalinen kategoria. Siksi nietzscheläisen antimoralistin täytyy kieltäytyä työstä.

4. Silti minut on välttämättä sidottu työelämään ja päämäärärationaalisen aikuisuuden ihanteeseen. Elän luotolla, olen valtiolle velkaa opintolainani. Kun otan lainaa, sitoudun astumaan huoranpyörään tulevaisuudessa. Jos en ottaisi lainaa, joutuisin elämään pyörässä jo nyt, niin kuin useimmat elävät.

5. Turha iloita perisynnistä pääsemistä, kun on perivelkainen …

 

 

Tavoitteena täystyöttömyys: ei työtä kenellekään!
Sano ei työlle! Elämä on parasta työtä!
Yhdistyneitä työttömiä ei voi voittaa!
Koti, työttömyys ja joutilaisuus!
Työttömyys tai kuolema!

Aina välillä joku fiksu porvari siirtää huomion yhteiskun­nasta "yksilöön" ja ehdottaa, että onni löytyy henkilökohtaisesta te­kemisestä. Siis pienestä harrastamisesta, ei tekojen seurauksista tai poliittisesta murehtimisesta. Arki on täynnä pientä tekemistä, ja joukko pieniä iloja muodostaa yhden suuren onnen. Tehdessään ja toimiessaan, huolehtiessaan asioista ihminen voi porvarin mukaan olla yksinkin onnellinen, oli fyysisesti muiden kanssa tai ei.

No, oletetaan sitten: huolehdin maailmassaolevista. Olen oppinut olemaan onnellinen tekemisessä. Olen on­nellinen, olen täyttynyt tekemisiini jakautuneesta onnesta ja tiedän, kuinka voin uusintaa on­neni: uppoutumalla maail­maan ja huolehtimalla pienistä lähiolioista. Enää ei tarvitse kilpailla ja nähdä vaivaa "etene­misen", "uran" tai "yhteiskunnan" suhteen. Olen onnellinen! Voin ottaa rennosti. Markkinatalous ei jatku minun osaltani, paitsi pienenä passii­visena ku­lutuksena.

Jos tälläinen ehdotus toteutuisi laajasti, kapitalismi romahtaisi.

Epäpolitisoidessaan onnen ja siirtymällä yhteiskunnasta yksilöön ja yksilön sopivan rentoihin pikkutekemisiin porvari ehkä sittenkin tekee poliittisen eleen, joka kaivaa maata hänen altaan.

Jos nimittäin kaikki löytäisivät onnen arjen pitkäveteisyydestä löytyvästä tekemisestä, tarvitsi­siko heidän todella tehdä niin järjet­tömän paljon palkkatyötä kuin nyt? Vai kieltäytyisivätkö he työstä?

Alkaisivatko porvarin sanoman sisäistäneet ihmiset vaatia perustuloa?

Miksi yksilöt ylipäätään tekevät länsimaissa palkkatyötä valtavasti enemmän kuin olisi tarpeen mukavaa ruoka- ja viihdetasoa varten?